Sitä luulisi tottuneensa, oppineensa tietämään miltä pettymykset tuntuvat.
Joka kerta se kuitenkin aina jaksaa yllättää kivullaan, joka kerta kipu on yhtä voimakas kun edellisellä kerralla tai tällä kertaa ehkä jopa voimakkaampi.
Kun törmää pettymyksiin toisensa jälkeen luulisi, että sisin turtuu niihin.
Voi kumpa osaisikin vain todeta, että jaa tässäpä kävi taas näin ja jatkaa sitten eteenpäin.
Johtuuko se siitä, että elämässä on tullut petyttyä yhteen sun toiseen asiaan sekä ihmisiin hyvin pienestä lähtien vai siitä, että jaksaa kaikesta huolimatta aina vain ja uudestaan uskoa parempaan ja siihen, että seuraavalla kerralla ei tarvitsekaan pettyä ihmisiin tai unelmiin.
Missä vaiheessa usko loppuu?
Missä vaiheessa katkeruus saa vallan?
Missä vaiheessa ei enää jaksakkaan kohdata seuraavaa pettymystä?
Tässä se nyt kuitenkin on, ei ihan sellaisena kuin sen piti olla mutta kuitenkin kertoen todellisena ison osan mun elämää:
http://www.hs.fi/elama/Lapsena+seksuaalisesti+hyv%C3%A4ksik%C3%A4ytetty+Miksi+kukaan+ei+auttanut+minua/a1399430343782
