Valoa tunnelin päässä

Olin eilen töissä!
Siis ihan oikeissa lähihoitajan hommissa, duunissa jossa olen joskus opiskelu aikoina tehnyt keikkaa ja josta pidin jo silloin kovasti.
Työ ei ollut nuorisotyötä mutta päihdealan hommia kuitenkin ja mä TYKKÄSIN.

En ollut edes tajunnut kuinka paljon olin kaivannut työn tekoa ja työyhteisöä ja vain muutakin kun kotiseinien katselua sekä arkirutiinien pyörittelyä.

Ihanaa!

Ja tuo keikka poiki heti uuden vuoron ja perjantaina menen samaan paikkaan aamuvuoroon.
Ja tänään sain ihanan soiton jossa mulle tarjottiin vielä lisää työvuoroja ensi kuussa :)
 
Eilisen iltavuoron aikana mulle myös tarjottiin keikkatöitä  eräästä toisesta työpaikasta ja huomenna menen sinne haastateltavaksi ja katsomaan onko tuo keikkatyö minua varten.
Sen verran tarkaksi olen tullut, että en ota enää työtä vastaan joka ei omalta tai hyvältä heti ensituntumalta tunnu.

Kelakin teki vihdoin ja viimein päätöksen tänä aamuna ja 2kk piina päättyy vihdoinkin.

Olo on samanlainen kuin olisin saanut maailman upeimman joululahjan ennakkoon <3

Mä selvisin!!

Voin hyvin kuvitella miltä maratoonin juosseilta tuntuu maaliviivan jälkeen, olo on väsynyt, lihakset on maitohapoilla ja hymykin on väkinäistä mutta sisällä palaa uskomaton roihu ja päässä huutaa sanat: "mä selvisin, mä voitin, mä tein sen!"

Ja kohta uskaltaa jo hymyilläkkin :)

Tässä kohtaa on pakko myöntää etenkin itselleni, että ne pelot ja asiat mitä eniten pelkää eikä välttämättä myönnä niitä edes itselleen peloiksi niin juuri niillä on tapana tulla oppiläksyinä elämään aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes ne  asiat on käsitellyt itsensä kanssa ja ennen kaikkea hyväksynyt ne sellaisina kuin ne ovat ja eteen tulevat.

Jos mä jotain olen pelännyt niin juurikin sitä, että ei ole rahaa elämiseen.
Kerran sen todellisen köyhyyden ja rahattomuuden kokeneena se on ollut mun pahin pelko ja häpeä siitä lähtien.

Ja kas kummaa, rahattomuus tuli mun eteen uudestaan ja mä selvisin siitä.
Ja vieläpä yllättävän hyvin.

Okei, osin tässä on kyllä mun omista valinnoistakin kyse.
Mä olisin voinut jatkaa keikkahommia vanhusten parissa tai päiväkodeissa.
Kyse oli kuitenkin siitä, että en halunnut enkä halua tehdä työtä joka oikeasti ei ole mua varten ja jota en täydestä sydämestäni voisi tehdä ja  kaikenlisäksi mun kroppa ei yksinkertasesti enää pysty noihin töihin.
Etenkin olkapäät on siinä kunnossa , että kauaa ei enää tavitse raskasta fyysistä työtä tehdä kun leikkaus on jo pakollinen.

Omalla terveydellä leikkiminen ei satu loppupeleissä kenenkään muun nilkaan kuin omaan ja sen menettäminen on ainakin mulle liian kova hinta siitä, että tekisin työtä jota en kuitenkaan täydestä sydämestäni halua tehdä.

Lapset on ihania, vanhukset on suurin osa ihania mutta kumpikaan ala ei sellaisenaan ole se mitä sydämestä haluan tehdä.

Ja elämähän on täynnä valintoja, toiset helpompia ja toiset vaikeampia.
Osa valinnoista johtaa helpompaan polkuun elämässä ja toiset sitten taas vähän hankalempaan risukkoon.

Mä tunnetusti teen asiat aina vaikeamman kautta joten tämäkin piti kokea jotta voisin taas nauttia työn teosta sekä siitä, että pankkitilillä on säännölliset tulot.

Toisaalta tämän jälkeen se työ ja toimeentulo maistuukin ihan erilaiselta kun aijemmin ja sitä osaa aivan taatusti arvostaa taas ihan eri lailla kuin aijemmin <3

Kaikki ei ole itsestäänselvää vaikka me joskus aina unohdutaankin niin ajattelemaan ja joskus siitä herääminen vaatii niitä rankkojakin kokemuksia.

 









 

Elämän karkulainen

Jo hyvin nuorena päätin, että kun olen tarpeeksi vanha lähden kotiseudultani pois.
Inhosin tuota pientä kaupunkia ja sen ihmisiä yli kaiken ja musta tuntui, että tukehdun sen sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan.

Samalla halusin aloittaa alusta jossain jossa mua ei tunnettaisi ja jossa ihmisillä ei olisi musta jo valmiiksi negatiivista mielikuvaa.

Päädyin loppujen lopuksi Kotkaan.

Mitä enemmän vuosia täällä vietän, sitä enemmän mä tunnen ihmisiä ja enää ei voi käydä edes kauppareissua ilman että vähintään 5 tuttua ei tulisi vastaan.

Monelta paikkakuntalaiselta kuulee kuinka sisäänpäin kääntynyt kapunki tämä on ja kuinka pystyyn kuollutta täällä on.

No jaa, mä tykkään.

Vuosien saatossa olen oppinut rakastamaan merta, toki edelleen kaipaan Saimaan rantoja ja järvivettä sekä lempeää kesätuulta.
Nautin merituulesta ja ehkä ainut asia mihin en totu on se , että talven tulo kestää merenranta kaupungissa pidempää kuin muualla.

Vuosien saatossa mä olen oppinut myös jotain todella tärkeää.
Omaa menneisyyttä ja sitä kuka sä olet ja mistä sä tulet ei pysty pakenemaan.

Vaikka sä aloittaisit elämäsi kymmenen kertaa täysin uudessa paikassa , täysin tyhjästä niin sä kannat silti mukanasi sitä kuvaa ja sitä taakkaa itsestäsi sisimmässäsi jota sä alunperin pakenit lähtiessäsi.

Vaikka ympäröivä maailma olisi mikä hyvänsä, se mikä sä olet sisimmästäsi, se mitä sä pelkäät ja haluat piilottaa se tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella ja halusit sitä tai et.

Pakenemalla sitä , pakenet elämää ja itseäsi.

Mä en väitä etteikö maisemanvaihdos auttaisi, ainakin omalla kohdalla se toi esiin sen puolen musta joka kotiseudullani jäi aina kaiken muun varjoon.
Löysin sen todellisen minäni, ilman ennakko odotuksia tai kuvitelmia.

Mutta auttoiko maisemanvaihdos niihin arpiin joita kotiseudullani olin saanut?
Ei, ne on ja pysyy ennen kuin mä itse pystyn ne käsittelemään ja antamaan anteeksi.

Samalla mä olen myös tajunnut, että en mä inhoa mun kotiseutua, en edes niitä ihmisiä siellä.
Mä inhoan itseäni, ja edelleen mä häpeän sitä kuka mä olen ja mistä mä olen tullut ja ennen kaikkea sitä mitä mä olen kokenut.

Mä olen viime aikoina joutunut useasti miettimään syitä miksi haluan juuri Australiaan.
Luulen, että alunperin yksi syy lähteä maailman toiselle puolelle oli juurikin halua paeta tätä tylsää ja tavallista arkea, halu kokea jotain, olla  hetken joku muu, nähdä ja kokea jotain erillaista.
En väitä, että nuo olisi huonoja syitä mutta ymmärrän nyt myös sen, että pakenemalla hetkeksi elämää täällä en ratkaise niitä todellisia ongelmia omassa elämässäni.

Tämä ei tarkoita ettenkö haluaisi Australiaan, luulen vain, että syyt miksi haluan ovat tätä matkaa tehdessä muuttuneet ja syventyneet.
Halusta on tullut polttava pakko, ilman , että syynä olisi pakeneminen tätä todellisuutta ja tätä hetkeä. 

En väitä , että mun tapani olisi se ainoa oikea, ymmärrän myös, että meistä jokaisesta itsestämme on  kiinni miten elämämme elämme, se mikä sopii toiselle ei välttämättä ole hyvä just sulle.

Mutta jos syynä on pakeneminen omaa itseä ja sitä kuka on, sillä ei varmasti saavuta pidemmän päälle mitään.

Ehkä joku kaunis päivä lähitulevaisuudessa mä pystyn menemään kotiseudulleni juuri tälläisenä kuin olen, arpeni ja itseni hyväksyen, ilman , että mietin ja pelkään näenkö vanhoja tuttuja ja mitä he mahtavat minusta ajatella.

Kuka MINÄ olen?

Olen äiti, olen puoliso, olen sisar, olen tytär, olen lähihoitaja....

Silti mä en tiedä kuka minä oikeasti olen.

On työminä, on kotiminä, on arkiminä, bileminä....

Kuka noista minä oikeasti olen?

Minulla on nimi,osoite, puhelinnumero, sosiaaliturvatunnus...

Millainen minä olen?

Oikeasti, ilman esiintymislavaa, esiripun takana ennen kuin joku muu minä astuu esiin.

Tiedän mistä minä pidän, rakastan eläimiä, luontoa, hyviä kirjoja, ihmisiä, keskusteluja, elokuvia, hassuttelua....

Kertooko ne millainen minä oikeasti olen?

Entä asiat joita en ole vielä tehnyt mutta joista uskon pitäväni, kertovatko ne millainen olen nyt vai vasta kun olen ne tehnyt?

Haluan Australiaan ja Irlantiin, haluan matkustaa, haluan oman maatilan, pari hevosta, koiria, yhden lapsen lisää, häät, kirjoittaa kirjan....

On asioita joita tiedän haluavani ja asioita joita luulen tietäväni haluavani, haluanko niitä kuitenkaan oikeasti?

Mistä minä voin tietää?

Jos teen asioita joita olen aina halunnut tehdä, muutunko minä?

Entä jos en pidäkkään niistä asioista joita olen aina halunnut tehdä?

Tunnen olevani perhonen kotelossa, enkä osaa päättää haluanko jäädä sinne vai pyrkiä ulos.
En tunne itseäni , saati ympäröivää maailmaa.
Olenko osa sitä vai se osa minua?

Pystynkö levittämään siipeni ja lentämään vai koituuko tämäkin ensilento kohtalokseni ja rikon siipeni ja jään pyristelemään maahan, muiden armoille tai hitaaseen kuolemaan.

Tunnen pimeän puoleni, tunnen myös hyvän minäni.

Onko todellinen minä jossain siinä välissä? 
Tasapainossa kummankin kanssa.

Minulla on menneisyys, tämä hetki ja myös tulevaisuus.
Mikä niistä määrittelee minut?
Tarvitseeko niistä minkää määritellä, vai voinko vain olla minä?

Kelpaanko, riitänkö, selviänkö, olenko hyvä....

MINÄ!

Saanko olla minä, tälläisenä kuin olen, juuri tässä, juuri nyt, vaikka huomenna olisin jo toisenlainen tai vaikka esirippu olisikin jo noussut ja joku muu minä olisi astunut lavalle?
Saanko?
Vaikken edes  tietäisi kuka minä olen?

 

 



 
 



 
 
 
 

Minä ja muut

 Kun mä eilen kirjoitin Epätoivoa ja kyyneleitä päivitystäni mä huomasin jälleen kerran miettiväni mitä muut ajattelevat minusta.

Kyse ei ole siitä, että häpeäisin menneisyyttäni vaan siitä, että mä häpeän itseäni.
Sitä kuka mä olen.
Se häpeän tunne on niin syvälle muhun juurrutettu, että mä joudun tekemään vielä pitkän tovin töitä jotta oppisin sen kanssa elämään.

Mä pystyn puhumaan  kenen kanssa tahansa asioista joita mulle on tapahtunut, mä pystyn ulkoistamaan itseni niistä tapahtumista ja tilanteista MUTTA  niille häpeän ja itseinhon tunteille mä en ole vielä pystynyt tekemään mitään.
Mä ymmärrän realistisesti että mun lapsuudessa tapahtuneet asiat eivät ole mun vika ja, että ne ovat menneisyyttä joita mä en enää pysty muuttamaan millään tavoin.

Mun pitäisi olla vihainen niille aikuisille jotka mun elämässäni silloin olivat mutta vaikka mä kuinka yritän niin mä en pysty siihen.
Inhoa mä kyllä tunnen mutta ymmärrän myös että jokainen heistä on omalla tavallaan ollleet sairaita, kipeitä ja satutettuja.
Tosin sekään ei anna heille oikeutta eikä anteeksiantoa siihen mitä minä jouduin kokemaan.

Tai entäs mun entiset koulutoverit, he olivat lapsia, joille jo kotona opetettiin että mun perhe on outo ja kummallinen ja me ollaan vähän kuin ö-luokan kansalaisia ja siihen kun lisätään asioita joita lapsen pää ei pysty käsittelemään ymmärrän täysin heidän reaktionsa minua kohtaan.
Tähän väliin täytyy todeta, että ei en minäkään mikää mikään syytön ole pahan suuni ja ilkeiden sanojeni takana mutta ne olivat suojamuurina sen satutetun ja heikon lapsen ympärillä.
En silti kanna heille kaunaa tai vihaa, näin tapahtui ja he toimivat siinä tilanteessa heidän omien voimavarojensa turvin.

Mä olen myös kokenut elämässäni raskaana oppituntina sen mitä käy jos yrittää miellyttää kaikkia ympärillä olevia, se on kirjaimellisesti sitä että kun kumarrat toiseen suuntaan niin myös samalla pyllistät toiseen.
Tuo oppitunti oli mulle niin raskas ,että ajoin itseni aivan loppuun sekä fyysisesti että henkisesti.
Ja kesti hyvin pitkä aika ennen kuin sain itseni koottua takaisin kasaan.

Mut on siis sen tuhannen kerran lytistetty, rutattu ja potkittu kasana nurkkaan mutta aina mä olen jostain löytänyt sen voiman jolla mä olen sieltä noussut.

Mä luulen, että kyse ei ole edes huonosta itsetunnosta vaan siitä opitusta käyttäytymismallista jonka muhun on jo lapsuudesta saakka istutettu, sekä perheen että ympäröivän ympäristön kautta.

Ihmisillä mun ympärillä on hassu kuva musta tai siis tottahan ne myös  on, että mä olen lähes aina iloinen, ulospäinsuuntautunut , avulias,hauska, sekopää  jne jne.

Jotain hassuimpia mielikuvia minusta joita mun eteen on tullut on se, kun mulle on sanottu, että hyvähän mun on olla kun oon niin täydellinen.


MINÄ?
Joka olen sisältä tuhannen miljoonan sirpaleista rakennettu sen tuhannen kerran?
Joka vieläkin näkee itsensä sinä satutettuna lapsena ja joka vain edelleen toivoo että hänet hyväksyttään juuri sellaisena kuin on?
Joka ottaa kaikki maailman murheet olkapäilleen, vain siksi ettei muiden niitä tarvitsisi kantaa koska uskoo että, on ne itselleen ansainnut.

Mä myös tiedostan ,että minä itse olen itseni pahin vihollinen.
Kun muut etsii syitä ympäriltään mä kaivan ne aina itsestäni.

Niin kuin eräs rakas ihana ihminen sanoi, meissä jokaisessa on pimeä puolemme.
On meistä itsestämme kiinni hyväksymmekö sen ja osaammeko sen kanssa hyväksyen myös elää.

Mä pystyin vasta vähän aikaa sitten myöntämään itselleni oman pimeän puoleni.
Toki mä olen tiedostanut ja tiennyt sen olemassa olosta koko ajan mutta sen myöntäminen ääneen, tai tässä tapauksessa kirjoittaen eräälle ystävälleni oli mulle iso juttu.

Ja mä haluan jakaa myös sen teidän kanssa. 
Miksi? 
Koska mä en enää suostu häpeämää itseäni ja koska mä en enää suostu satuttamaan itseäni ja sitä pientä lasta mun sisälläni.


... mä olen itse itseni pahin satuttaja, henkisesti mä tapan ja raiskaan ja pahoinpitelen itseäni jatkuvasti. 
Ja mä nautin siitä kun se pieni lapsi mun sisällä ulvoo tuskasta koska vain siten mä tunnen eläväni ja pystyväni kostamaan kaiken sen mitä mä olen kokenut ja mitä vääryttä mä olen elämässäni tehny.

 Mä otan kaiken paskan niskaani ja kidutan sillä itseäni, ja auta armias jos mä teen tietoisen ja tiedostamattoman virheen niin mä kyllä teen tasan tarkkaan kaikkeni,että mä muistan ne joka ikisen ja jokaista pikkutarkaan yksityiskohtaa myöten.
Ja mä annan sen pienen lapsen sisälläni myös tuntea ne.

On helppoa sanoa että armahda itsesi, anna itselles anteeks.
Kyllä mä olen niin tehnytkin, tulee vaan hetkiä, päiviä, tilanteita jollon joku asia nostaa ne taas pintaan ja mä olen taas samassa kierteessä.
Joku vois sanoa että se on opittua käytösmallia, se on mun keino selviytyä.

 Mä taidan vaan olla jo niin väsynyt siihen ja se pien lapsi mun sisällä jo niin turtana kivusta ja kaikesta pahasta jota mä ja muut ollaan sille aiheutettu että sama käyttätysmismalli ei vaan enää toimi, ei ainakaan samalla tavalla kuin ennen. 
Hätähuuto?
Kun olisi tunne, että mä hukun, uppoan enkä mä pysty tekemään mitään vaikka kuinka räpiköisin ja koko ajan mä vedän enemmän ja enemmän vettä keuhkoihin.
Koska mä hukun, annanko mä pelastaa itseni ja ennen kaikkea pelastanko mä itse itseni?...

Mun unelma kohti Australiaa on samalla mun matka kohti kokonaisvaltaista eheytymistä.
Tie ei ole ollut helppo, harvoinpa se muutenkaan on sitä.
Mä luulen, että kun mä olen vihdoin Australian maaperällä mä olen jos en jo täysin eheytynyt niin ainakin hyvin pitkällä jo siinä.

Mä en kaipaa sääliä, mä olen tavannut elämässäni ihmisiä jotka ovat säälineet mua, ja samalla he ovat jälleen kerran tiedostamattaan latistaneet mua ja sitä kuka ja mikä MINÄ olen.

Sääli ei ole rakkautta eikä aitoa välittämistä.
Sääli antaa luvan voivotella ja murehtia, kauhistella, jäädä tapahtuneeseen, ja se ei kanna ketään mihinkään.
Sääli satuttaa siinä missä rumat sanat tai välinpitämättömyys.
Sääliessäsi toista ihmistä sä asetut hänen yläpuolelleen tahtomattasi.


Mä haluan vain ja ainostaan sitä , että mut nähdään ja hyväksytään vihdoin  sellaisena kuin mä oikesti olen.
Virheineni, arpineni ja kaikkine hyvine ja huonoine puolineenkin.

Ja ennen kaikkea mä haluan että, mä itse opin rakastamaan ja hyväksymään itseni juuri tälläisenä kuin olen <3
Ilman, että mun tarvitsee enää koskaa miettiä mitä muut minusta ajattelevat.

 







 

Epätoivoa ja kyyneleitä

Kipeänä taas...
Vastahan mä kuukasi sitten olisin aivan täysin samanlaisessa nielu-kuume-lihassärky tulehdustilassa.
No jos vetää melkein puoli vuotta putkeen antibiottia niin ei kai tuo ole ihme että, vastustuskyky on niin alhainen että kaikki taudit hyökkää ilomielin kiinni.
Ja loppupeleissä ei mikään muu auta kun jälleen kerran uusi ab-kuuri.
Todella turhauttavaa.

Mun täytyy sanoa että, mua ahdistaa.
Mä olen ollut nyt tasan kk työttömänä, mä tulen hulluksi kotona mutta mitään järkevää työtäkään ei tunnu löytyvän, ei edes sitä mummon hoitoduunia.
Tosin eipä tämä mun jatkuva sairastaminenkaan edesauta työn saantia.

Kela sössii tukien kanssa ja mulla pyörii matti ja maija kukkarossa.
Ja laskupinot huutaa hoosiannaa kaapissa. 

Ihan en kyllä tätä ajatellut kun vakiduunista lähdin.

Mä otin riskin ja uskoin unelmaani,toistaseksi se ei ole tuonut muuta kuin vastoinkäymisiä tullessaan.

Toisaalta mä olen saanut mielettömästi uusia ja ihania ystäviä <3
Mulla on ollut aikaa tehdä ja keskittyä just niihin asioihin mitä olen aina halunnut tehdä <3
Mä olen kasvanut ihmisenä aivan mielettömästi henkisesti <3
Ja paljon, paljon muuta aivan upeita ja ihania asioita <3

Harmi että, noilla asioilla ei täytetä ruokakaappia tai makseta laskuja.

Mä olen kuitenkin peruspositiivinen ihminen, on hyviä ja on huonoja päiviä mutta niistä huonoistakin päivistä löytyy aina jotain hyvää.

Ja uskon että, kaikella on tarkoituksensa.

Mun unelmat eivät ole hävinneet mihinkään, mä haluan edelleen Australiaan <3
Ja mä haluan edelleen työskennellä nuorten kanssa koska mä todella tiedän olevani siinä työssä hyvä.

Miksi mä olen tässä?
Miksi kaikki menee tasaseen tahtiin alaspäin?
Mikä tarkoitus tällä kaikella on?

Voi kumpa mä vaan tietäisin.

Yksi osa musta huutaa mulle että, "kato nyt mitä sä teit, sä olet luuseri ja epäonnistuit,pitikö olla tyhmä!"
Toinen sanoo,"usko vaan kaikki muttuu vielä paremmaksi, älä luovuta vielä, kohta kaikki muuttuu, sä olet selvinnyt pahemmastakin".

Ikävä kyllä ensimmäisen karjujan ajatukset on piikkinä lihassa ja ne tuntuu ja kovaa.

Mutta toisaalta, mä olen kyllä selvinnyt vaikka mistä.
Perheväkivallasta, hyväksikäytöstä, koulukiusaamisesta, syömishäiriöstä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, köyhyydestä....jne jne.

Mä olen kulkenyt todella pitkän tien siihen missä mä nyt olen.
Mä olen kokenut vaikka mitä mutta kaikesta mä olen selvinnyt, en aina ilman haavoja mutta ainakin joka kerta vahvempana.
Ja vaikka arvet eivät ole kauniita, mun mielestä, niin ne ovat osa minua.
Ne kertoo jokaisesta taistelusta ja siitä että mä selvisin, en aina voittajana mutta hengissä kuitenkin.

Toisaalta sitä miettii että, eikö olisi jo munkin aika saada nauttia, kokea ihania asioita elämässä ilman että, mun täytyy veren maku suussa niiden eteen tehdä töitä?
Ja käydä kerta toisensa jälkeen makaamassa ojan pohjalla ennenkun mä saan edes  maistaa tilkan siitä elämän eliksiiristä jota onneksi kutsutaan.

Toisaalta, oleko mä niin tottunut siihen että, kaikki tulee vaikeimman kautta että en vain osaa itse uskoa siihen että, kaikki onkin ihan helposti saavutettavissa?
Että, se olenkin minä itse  joka tekee kaiken vaikeasti?

Oli miten oli tilanne ei tällä hetkellä muuksi muutu ja mun täytyy vain hyväksyä se, sattui se kuinka paljon hyvänsä.