Rikkinäisen elämän kokoaminen on kuin kokoaisi suunnattoman suurta maisema palapeliä.
Samanlaiselta musta tuntuu juuri nyt menneen ja tämänkin hetken kanssa.
Mä kokoan oman elämäni palapelia, ne muistot jotka muistan ovat jo paikoillaan ja nyt mä yritän sovitella niitä muita paloja siihen palapeliin kaivamalla omia muistojani lisää sekä turvautumalla muiden lähelläni eläneiden muistojen varaan.
Se ei ole helppoa kun niitä jotka muistavat on monia mutta niitä keneltä asioita voi kysyä niin vähän.
Koska mä haluan muistaa mahdollisimman paljon ja, koska mä tahdon ainakin tietää jos en pysty mitenkään muistamaa mahdollisimman paljon pyysin vanhan kotikuntani sosiaalitoimesta kaikki mua koskevat paperit.
Mä haluan tietää kuinka on mahdollista että alle kouluikäisenä ojassa nukkuvaa lasta ei otettu huostaan, lasta joka on aivan varmasti oireillut vaikka miten ja varmasti myös näkyvästi.
Perheneuvola käynnit mä muista, muistan musteläiskä testit sen, että piti piirrellä ja leikkiä valvotusti.
Muistan kuinka mua vietiin millon kenellekkin hoitoon ja muistan humalan, väkivallan ja kaikki itkut, hädät ja kaikki ne väkivallan aiheuttamat jäljet .
Muistan , kun kuulin ensimmäisen kerran lausutut sanat " rakastan sinua", toinen makaa lattialla tappelun jäljiltä , turpaan saaneena ja toinen kuristaa tämän kaulaa.
Suudelma ja kaikki on jälleen niin kuin ennenkin.
Muistan miettineeni , että tätäkö rakkaus on.
Muistan terveydenhoitajan kasvot, kun kerroin hänelle mitä minulle on tehty ja muistan kuinka mua pelotti kertoa kaikki.
Muistan kuinka pyysin, että kertomaani ei kerrottaisi eteenpäin ja muistan terveydenhoitajan surulliset kasvot hänen sanoessa ettei hän voi olla kertomatta.
Muistan katseita, sääliä ja pilkkaavaa naurua.
Muistoja, palapelin paloja sieltä täältä.
Tätä hetkeä eläessäni ja kootessani mä tökin niitä samperin sinisiä taivaspaloja kymmeneen eri kohtaan kymmenen eri palan kanssa ja mikään ei kuitenkaan ole juuri se oikea pala siihen kohtaan.
Joskus saattaa pienen hetken näyttää siltä , että pala voisi jopa sopia mutta kas kummaa kun katselen hiukan tarkemmin niin ei, ei se ollutkaan se oikea pala tähän.
Jossain vaiheessa sitä siirtyy niihin simppeleihimpiin kohtiin ja jättää vaikemmat joskus toiste tehtäväksi, pahimmassa tapauksessa siinä vaan käy niin , että niitä paloja ei koskaan tule ratkaistuksi vaan ne jäävät odottamaan sitä hetkeä, kun ei enää ole muuta vaihtoehtoa , kun alkaa työstämään niitä jos haluaa saada elämänsä palapelin kasaan.
Tai sitten vain antaa niiden olla ja elämän palapeli jää ikuisesti vajavaiseksi, koska ei ole rohkeutta tai voimia paneutua niihin vaikeisiin kohtiin.
Joskus toki se hetken pieni tauko koko palapelin tekemiseenkään ei ole pahasta ;)
Jalat kohti kattoa ja antaa vaan olla ja luottaa siihen , että saa niitä uusia ahaa! ajatuksia joita voi lähteä luovan taon jälkeen toteuttamaan.
Ja hetken huilin jälkeen sitä katselee sitä elämän palapeliä hieman erillaiselta kantilta ja uusin silmin.
Mä en tiedä kumpi mua jännittää enemmän se, että kuinka kauan menee ennen kuin mua koskevat paperit iteselleni saan vai se mitä niistä löytyy.
Mielenkiintoisen lisämausteen antoi virkailija jolta papereita pyysin, ensin tuli selitys siitä, että ei uskalla sanoa kuinka kauan papereiden saamisessa voi mennä henkilöstön supistamisen vuoksi ja samaan lauseeseen lisäys , että paperit lähetetään kyllä jos niitä löytyy.
Kauniisti toki kysyin miksi ei löytyisi ja perustelin mitä asioita paperit käsittelevät mutta tähän en koskaan saanut vastausta vain viestin , että mulle ilmoitetaan jos papereita löytyy.
Hyvin mielenkiintoista, koska koulutoimen sekä terveydenhuollon puoleltakin aiheesta papereita ja virallisia dokumentteja löytyy joten ihmettelisin suuresti, että näin ei sosiaalitoimen puolella olisi.
Toki jos olisi oletettavaa että arkistossa olisi tapahtunut esimerkiksi tulipalo voisivat paperit ja dokumentit olla tuhoutuneet mutta näin ei ole tapahtunut.
Joten, elämme siis hyvin jännittäviä aikoja ja tässä kohtaa ei voi muta tehdä kuin odottaa.
Odottaa ja mietiskellä mitä palaa sitä seuraavaksi lähtisi elämän palapelissä sovittamaan paikalleen.
Ihania, ihania hämmennyksen hetkiä uusille lukijoille tulla katsomaan sivustoa jossa lukee kohti unelmien Australiaa ja mä selitän mun lapsuuden traumoista :D
Juu, kyllä ne liittyvät toisiinsa ja kyllä mä olen edelleen menossa Australiaan.
Tarkalleen ottaen tämän vuoden syyskuussa olisi lento sinne maailman suunnalle lähdössä, kunhan vain ensin saan ne perhanan lippurahat koottua :)
Tämä kevät suunnitelma lähdön suhteen meni plörinäksi mun murrettua käteni ja homeoireiden pahettua, uusi koti on tällä hetkellä tärkeämpi kuin mut matka.
Mun lähtökohdat tähän elämään ja maailmaan ei ole olleet ne kaikkein helpommat ja omien unelmien ja toiveiden toteuttaminen on ollut aina hankalaa, etenkin usko siihen, että mä olen todellakin ansainnut itselleni jotakin hyvää ja ihanaa.
Mä olen tehnyt huiman matkan tähän missä juuri nyt olen ja käymällä läpi omaa elämääni ja kokemuksiani mä samalla teen myös tilit menneen kanssa selväksi jotta mä voin jatkaa kohti uutta.
Olisin toki voinut tehdä erillisen sivuston jossa kerron mun traumoista ja jatkaa täällä pinnallista hehkuttelua siitä kuinka unelma etenee, jos etenee.
Se ei vaan ollut mun juttu , koska tämä unelma ja sen toteutuminen vaatii multa myös niiden omien varjoalueiden ja pelkojen työstämistä.
Toisaalta mä olen myös tällä hetkellä siinä tilanteessa, että koskien mun unelmaa matkustaa Australiaan en voi oikein tehdä mitään.
Kaikki taustatyö on tehty ja konkreettisia asioita voin työstää vasta kun saan ne liput tilattua.
Mä kyllä infoan heti, kun jotakin mullistavaa koskien mun matka unelmaani tapahtuu mutta siihen asti mä työstän mun elämääni kokonaisuutena yhdessä mun unelmieni kanssa :)
Sunnuntait ovat ehdottomasti viikon tylsimpiä päiviä.
Sunnuntaisin summaat menneen viikon tapahtumat , odotat uuden viikon alkua ja pahimmassa tapauksessa sunnuntai on se koko viikon saamattomin päivä.
Mikään ei innosta, mitään ei jaksa tehdä ja henkisesti elät jo maanantaita.
Voi sunnuntai,sunnuntai...
Harmaa ilma ja tihkusade ulkona ei huokuttele edes työntämään päätä ulos ja nauttimaan raikkaasta kevät ilmasta.
Ajatukset pyörii samaa kulunutta rataa eikä niistäkään tunnu tulevan valmista tai edes mitään käyttökelpoista saati lähellekkään järkevää.
Rattaat ruosteessa ja keväthuollon tarpeessa aivan selkeästi.
Tasaisen harmaata niin tasaisen harmaata että oikein oksettaa tää tasaisuus.
Päivän hetkellisen ärtymyksen tunteen koin kun rakas siskoni laittoi mulle viestiä, että isäni hautamaksu täytyisi maksaa.
Jokavuotinen ristiriidan tunne, miksi mun täytyy osallistua?
Kröhöm, ei täydy mutta osallistun silti.
Yleensä.
Joka vuosi samat tunteet kuitenkin nousevat esille, miksi mä maksan ihmisen hautamaksua josta en muista mitään?
Miksi mulla ei ole mitään muistikuvia?
Millaista mun elämä olisi jos isäni eläisi, eikä olisi tehnyt raukkamaisesti itsemurhaa?
Miksi isäni teki itsemurhan?
Päälle vielä sen 10 muuta kysymystä jotka lopulta aina jäävät vaille vastausta.
Mä en edes muista, koska olen viimeeksi isäni haudalla käynyt.
Siskoni kuoltua isäni hautajaisten surukortit ja seppeileiden nauhat(?) siirtyivät mulle.
Vaikka olen lukenut ne monta kertaa en vain saa kiinni yhtään mistään sen ajan tunteista häntä kohtaan, en mitään muuta kuin ne kaksi muistoa joita mulla on.
Toinen on musta lukemassa kirjoja, lasten eläinkirjoja, suuri silmäisiä majavia ne mä muistan ja sen , että pidin noista kirjoista kovin.
En tiedä minne ne ovat vuosien saatossa hävinneet mutta muistan, että luin niitä isäni luona ollessa.
Toinen muisto on isäni hautajaisista, muistan kun söin lunta lapasistani ja katsoin kun veljeni vieressäni itki.
Muistan kysyneeni häneltä miksi hän itkee ja hän suuttuneena vastasi, että iskä on kuollut.
Ei tuoksua, ei kasvojen kuvaa, ei mitään.
Isäni kohdalla mulla on pelkkää tyhjää.
Lapsena en osannut kaivata jotakin sellaista mitä ei ollutkaan mutta teini-ikäisenä muistan ensimmäisiä kertoja olleeni vihainen isälleni siitä, että hän hylkäsi minut ilmaan minkäänlaisia muistoja.
Olinko niin huono ja kamala, että mua ei voinut rakastaa ja mut saattoi hylätä noin vain?
Sen mitä isästäni tiedän sisarusteni kertomana niin hän ei ollut se paras mahdollinen aviomies saati perheenpää muutenkaan mutta monta kertaa mietin, että olisiko elämäni ollut kuitenkin parempaa isäni eläessä kuin mitä se oli nyt lapsena ja nuorena.
Peruutus.
Ei mun elämä 24/7 kamalaa ollut, tai no varhaislapsuus kyllä mutta koulun aloituksen jälkeen joukkoon mahtuu paljon hyviäkin muistoja.
Hevoset,oi ilman noita mahtavia eläimiä mä en varmasti olisi tässä nyt.
Ilman uskomatonta rakkautta hevosia kohtaan,ja varmasti myös muutaman tallinomistajan mielestä rasittavaakin, mulla ei olisi ollut pakopaikkaa ja hetken rauhaa kaikesta.
Toinen mikä mut omalla tavallaan pelasti oli uskomaton lapsellisuus ja hidas kehitys.
Mä tiesin monista asioista enemmän kuin alakoululaisen kuuluisi tietää mutta kuitenkin olin järjettömän lapsellinen monessa asiassa.
Kaikesta elämän karmeudesta huolimatta mä katselin maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi hyvin hyvin pitkälle murrosikään asti.
Toisaalta se oli myös mun suojautumiskeino kaikelta.
Lapsellisena ei tarvinnut kohdata sitä kaikkea paskaa mitä elämä todellisuudessa tarjosi.
Kuitenkin ensimmäiset varsinaiset ja syvällisemmät vihantuneet isääni kohtaan koin vasta esikoiseni synnyttyä, raskaus aika meni omien lapsuuden traumojen pelkojen käsittelyssä mutta esikoisen synnyttyä koin uskomattomia epäonnistumisen sekä hylätyksi tulemisen tunteita isääni ajatellessa.
En vaan voinut käsittää miten ihminen voi julmasti hylätä lapsensa ja tappaa itsensä.
Tänään ajatellessani isääni tunnen syvää tyhjyyttä ja toisinaan myös sitä ärtymystä.
Mennyttä en voi muuttaa ja kysymyksiini en varmasti saa täydentävää vastausta koskaan.
Sen tiedän , että hänen täytyi olla todella todella epätoivoinen ratkaisuunsa päätyessään.
Nyt aikuisena jo tiedän, että syy ei ollut minussa tai sisaruksissani, voisin jopa kuvitella, että hän koki tai kuvitteli tekevänsä palveluksen myös meille.
Sitäkään en vain saa varmasti koskaan tietää.
Ehkä mä joku päivä menen käymään taas isäni haudalla ja uskon , että pystyn jopa antamaan hänelle anteeksi sen , että hän ei ollut vierelläni kun häntä olisin eniten tarvinnut.
Ja kuten aina, maksan osani hänen hautamaksustaan, koska olenhan kuitenkin hänen tyttärensä.
Kuitenkin jossakin syvällä sisimmässäni mä edelleen kaipaan isääni ja jotakin pientä muistikuvaa hänestä.
Jokunen päivä siinä meni, että sai itsensä kasattua ja selvitettyä itsensä kanssa ne tunteet jotka nousivat lehden aiheuttaman tyrmäyksen vuoksi.
Astetta vahvempana ja toivottavasti myös viisaampana on taas hyvä jatkaa eteenpäin.
Omien kipujen ja pelkojen kohtaaminen ei ole aina helppoa mutta mä jaksan uskoa , että pitkällä juoksulla se kannattaa aina.
Jos ei muuta niin ainakin pettymyksistä oppii jotakin tärkeää tai ainakin pitäisi oppia :)
Joka tapauksessa suunta on eteenpäin, on turha jäädä miettimään asioita joille ei voi mitään, tässäkään tapauksessa.
Ja nyt mä ainakin tiedän taas hieman tarkemmin mitä haluan ja mitä EN halua.
Kirjoittelin eilen omia unelmiani ja tavoitteitani ylös ja tajusin samalla miten paljon asioita mä todellisuudessa toivonkaan elämältäni ja mä olin oikeastaan aika yllättynyt siitä miten ns. suuria asioita mä todellisuudessa haluan toteuttaa.
Pienen hetken tunsin jopa sitä vanhaa häpeää ja pelkoakin siitä, että enhän mä nyt mitenkään muka voi tollaisia asioita haluta.
"Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa."
Höpö höpö!
Maailma on täynnä esimerkkejä siitä kuinka yksi ihminen on saanut aikaan suuria positiivisia asioita, toki löytyy myös niitä esimerkkejä niistä ei niin positiivisista asioista.
Täytyy vaan todella uskoa siihen mitä haluaa, olla valmis tekemään sen eteen todella töitä ja ennen kaikkea uskoa ja luottaa, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin on toivonut ja halunnut.
Toki tällä hetkelle mua syö se, että vaikka ideoita ja ajatuksia on ja kaikki liittyy tavalla tai toisella toisiinsa en löydä sitä kaiken yhdistävää lankaa , tapaa jolla saisin asiat sidottua yhteen ja niin, että vihdoin alkaisi oikeasti tapahtumaan suunnittelun sijaan.
Sen sijaan, että odottaisin jotain tapahtuvan teen kyllä niitä asioita mitä voin ja pystyn jo nyt, kuten kirjoitan muistojani ja tavoitteitani tänne blogiin, aloitin ruokarempan elämässä, säästän rahaa, liityin eilen Finnairin jäseneksi jne jne.
Pieniä asioita joista lopulta syntyy se suurempi kokonaisuus.
Ulkona sataa lunta, aikanen kevät on vaan enää muisto ja maan peittää untuvainen uusi lumi.
Mennyt ei voi määritellä sitä kuka tai mikä mä olen,mutta menneestä mä voin ottaa mukaani ne asiat jotka auttoivat mua selviytymään.
Pelot on tehty voitettaviksi, esteiksi jotka ylitettyä huomaa, että ei ne niin pahoja ollutkaan ja, että onkin vahvempi kuin ikinä edes uskoikaan.
Mä haluan elää, mä haluan nähdä ja tuntea ja kokea kaiken sen mitä tällä mahtavalla maapallolla on meille annettavana ja mä haluan jakaa kaiken sen myös muiden ihmisten kanssa.
Tuntuu kuin mun sisällä palava liekki ois vihdoinkin syttynyt kunnolla ja, että ihan oikeesti kaikella sillä matkalla minkä mä tähän hetkeen päästäkseni olen tehnyt on ollut syy ja tarkoituksensa.
Se mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sen näyttää aika ja se kuinka paljon mä uskon itseeni ja unelmiini.
Matkalla on ollut kuoppia ja kiviäkin mutta jokaisesta kompuroinnista olen oppinut jotakin ja matkalla saadut haavat ovat aina parantuneet ja tehneet musta vahvemman ja määrätietoisemman.
Joskus on sanottu, että mitä vaikeampi jonku asian saavuttamien alussa on sitä varmemmin suunta on oikea ja sitä varmemmin se asia toteutuu.
Siihen ja omiin unelmiin luottaen on hyvä jatkaa tähänkin uuteen päivään <3
Mä ehdin jo hetken iloita , että nyt elämä vihdoin hymyilee ja asiat lähtee rullaamaan.
Hieman liian aikaisin tälläkin kertaa.
Viime viikolla tarjosin juttuani eräälle lehdelle, ja tämä hyväksyi sen.
Kunnes selvisi, että mua hyväksikäyttänyt ihminen ei ole saanut tuomiota siitä mitä minulle teki.
Miksi?
No syyn olen jo lapsuudestani selittänyt mutta syy miksi en häntä aikuisena lähtenyt asiasta syyttämään oli se , että luulin ja pelkäsin, että kukaan ei usko minua ja samalla halusin suojella olemassa olevaa perhettäni kuvittelemaltani häpeältä.
Ja nyt asian eteen minkään tekeminen on hieman myöhäistä.
Tosin jos mulla olisi enemmän energiaa lähtisin selvittämään minkä takia sosiaalitoimi antoi asian olla ja hyväksyi mun selityksen siitä, että vain esittelin itseäni minua vahemmalle, aikuiselle ihmiselle alasti??
Tällä selityksellä asia annettiin olla ja se jäi siihen, ei syytettä ei mitään vain järjetön häpeän leima mun otsalla.
Lehti tarjosi mulle juttua niin,että siinä mainittaisiin vain mun etunimi ja kuvakin olisi niin,että siitä ei voi mua tunnistaa.
Tämä siksi, koska tunnistamisen vaara tekijästä olisi liian suuri ja lehti pelkää kunnianloukkaus syytettä.
Ja tarinan kannalta on tärkeää että tekijän status mun silloisessa elämässä on tultava ilmi ,lehden mukaan.
Ja tämä miksi juttu tehtäisiin näin kerrottaisiin toki myös lehdessä, eli tekijää suojellakseen.
Ei kiitos!
Se jos mikä tappaisi muiden saman kokeneiden uskalluksen ikinä asioista puhua ja samalla vain lisäisi pelkoa siitä,että kukaan ei heitä usko.
Mitä enemmän mä tätä asiaa myllään sitä varmemmaksi mä tulen siitä,että kyse ei olekkaan siitä etteikö asian kokeneet siitä halua puhua vaan siitä ,että yhteiskunta ei halua ,että asiasta puhutaan.
Pelkoko se meitä ohjaa joka asiassa?
Tällä hetkellä oma olo on hyvin lyöty ,tuntuu , että se mitä mulle tapahtu ,sillä ei ole mitään merkitystä ja tekijä pääsee kuin koira veräjästä koko asian suhteen.
Että mä edes kertomalla asiasta oisin saanu itselleni ja muille saman kokeneille oikeutta tulla kuulluksi ja niille lapsille ja nuorille jotka tälläkin hetkellä saman kokee rohkeutta kertoa asiasta pelkäämättä, että heitä ei uskota.
Tällä hetkellä mä tunnen olevani tässä yhteiskunnassa täysin arvoton.
Mitä enemmän mä avaan asioita mun lapsuudesta ja nuoruudesta sitä enemmän mä muistan sieltä tapahtumia ja tilanteita, ja toisaalta sitä enemmän musta tuntuu että olen hukannut muistoja mielestäni.
Ei ehkä kaikkein huonoin asia, ehkä joidenkin muistojen on parempi ollakkin hävinnyt johonkin vuosien varrelle.
Toisaalta mä olen aina ajatellut, että vanhoja on turha kaivella.
Mikä osaltaan onkin totta, se mikä on tapahtunut on tapahtunut eikä sille voi enää mitään tässä hetkessä.
Ehkäpä tuon ajatuksen ja asioiden hyväksymisen takia mun on kuitenkin helpompi niistä puhua ja kirjoittaa sekä käydä niitä läpi.
Mä olen kovasti koittanut viimepäivinä miettiä millon ja missä tilanteessa mun hyväksikäyttö alkoi, mä en vaan kuollakseni muista.
Muistan kyllä tasan tarkkaan viimeisen kerran, jokainen yksityiskohta on piirtynyt mieleeni ja jopa omat ajatukset muistan tuosta tilanteesta.
Toisaalta onko tuolla ajankohdalla mitään merkitystä tiedän, että olen varmasti ollut alle kouluikäinen tuon ensimmäisen kerran tapahtuessa, koska ensimmäiset varsinaiset muistot ovat kesältä ennen ensimmäisen luokan alkua.
Jotain muistoja kovin hämäriä tosin jo ennen sitä.
Ihmisen mieli on kummallinen asia, mä jaksan edelleenkin ihmetellä sitä miten erillaisia asioita mieleen jää.
Osa mun muistoista on jotenkin niin arkipäiväisiä, jotain hassun mitättömiä tapahtumia tai tilanteita mitä luulisi että ei ne tosiaankaan mieleen jää.
Toisaalta ehkpä ne asiat ja tilanteet ovat silloin olleet jotenkin tosi merkittäviä tilanteita mun elämässä, joita nyt aikuisena ei osaa vain arvostaa tai ajatella niitä sellaisina.
Muistan kun ensimmäisen kerran menin muutettuamme maalle naapurin kysymään onko siellä lapsia, ja menin heidän kanssa katsomaan yhdessä lastenohjelmia tv:stä.
Muisto on jotenkin niin elävä ja selkeä kuin se olisi tapahtunut vasta äskettäin.
Muistan myös kuinka vanhan asuinpaikkamme kerrostalon pyörävarastossa isommat pojat pakottivat mut tekemään asioita joita en olisi halunnut tehdä, tai kun mut vietiin paikkoihin joissa vieraat miehet kopeloivat ja koskettelivat mua.
Tai kun teininä olin tuttavalla yötä ja tuttavan ystävä yritti raiskata mut mutta onneksi tuttava ehti väliin.
Muista että tuolloin elämäni ensimmäisen kerran sanoin ei, en halua.
Joskus ennen mä mietin, että mikä mussa on sellaista vialla, että vedän ihmisiä kieroine seksuaalisine haluineen puoleeni.
Ennen kuin nyt aikuisena ymmärsin, että mulle on tehty hyvin samaa jo hyvin pienestä lähtien ja tietyllä tapaa tämä myös näkyy musta.
Nämä ihmiset näkevät ja vaistoavat ne heikot kohdat , mussa on ollut tietynlainen leima otsassa, mä olen ollut heikko ja sitä heikkoutta on ollut helppo käyttää hyväkseen.
Toki lapsi on aina hauras ja aikuisen manipuloinnille hyvin altis etenkin jos sitä on tapahtunut koko elämän ajan.
Jossain vaiheessa on aivan sama kuka se aikuinen on, lähipiiristä vai täysin vieras kun on jollakin tapaa sisäistänyt ja ehkä jopa hyväksynytkin sen , että mitä tapahtuu on jotenkin kierolla tavalla normaalia tai jos ei normaalia niin ainakin omalle kohdalle ns. kuuluvaa.
Tälläisena lapsena sä olet valmis tekemään mitä tahansa jotta se perhe joka sulla ympärillä on pysyisi kasassa,valmis jopa uhraamaan itsesi muiden hyväksi.
Mun heikkous oli se , että pelkäsin kuollakseni äitini alkavan jälleen juomaan alkoholia ja muunmuassa tämän asia oli se jonka avulla mua oli helppo manipuloida tekemään mitä vaan.
Ei välttämättä tarvita pakottamista tai uhkailua, mä olisin ollut valmis antamaan oman henkeni muiden hyväksi.
Mä menin jopa niin pitkälle, että uhrasin oman kehoni jotta mun hyväksikäyttäjä ei ottaisi itseltään henkeä.
Tosin nyt aikuisena jo ymmärrän , että näin tuskin koskaan olisi tullut tapahtumaan mutta nuorena en halunnut edes ajatella sitä, että mun kädet olisivat jonkun veressä.
Noina aikoina mä en koskaan miettinyt itseäni, ei ollut minää vaan oli muut ja muiden hyvinvointi.
Toki mä unelmoin ja toivoin mutta hyvin varhain opin , että todellisuus on jotakin muuta kuin toteutuneet unelmat.
Olen saanut käydä järjettömän pitkän tien siihen , että olen uskaltanut antaa itselleni luvan ajatella mitä MINÄ haluan.
Se ei todellakaan ole ollut helppo taikka kuopaton tie vaan vielä tänäkin päivänä on hetkiä jolloin mietin olenko ansainnut hyvää elämääni, voinko haluta jotakin asiaa puhtaasti ihan vain itselleni.
Tämä on yksi syy miksi haluan Australiaan, haluan jotakin puhtaasti itselleni ja puhtaasti siitä syystä , että haluan näyttää sille pienelle rikkinäiselle tytölle mun sisälläni että kaikki on mahdollista kun oikein toivoo ja , että mullakin on oikeus toteuttaa omia unelmiani.
Ja ennen kaikkea , että ne unelmat on mahdollista saavutta...
Mä olen hätähousu, mistä lienee periytynyt mulle...
Mä haluan kaikki tänne nyt heti.
Ja mun housut repee,koska näin ei tapahdu.
No ei nyt sentäs ihan noin.
Mutta hätähousu mä kyllä olen.
Mä en voi vain käsittää miksi mun pitäisi kärsivällisesti odottaa asioita tapahtuvaksi, koska mukamas asioiden täytyy tapahtua ajallaan.
Ja omalla painollaan.
Joo, joo.
Laskin ,että olen laittanut ainakin 7 eri lehteen viestiä tarjoutuen puhumaan lasten ja nuorten seksuaalisesta hyväksikäytöstä uhrin näkökulmasta.
Antaa kasvot vakavalle aiheelle ja tuoda toivoa saman kokeneille.
Nostaa tabu aihe keskusteluun ja samalla auttaa saman kokeneita näyttämällä, että meillä uhreilla ei todellakaan ole mitään hävettävää.
Me ei olla syyllisiä siihen mitä meille on tapahtunut ja tehty.
Yhdeltäkään ei ole tullut edes ei kiitos viestiä.
Maileja on tullut lähetettyä jokunen eri medioihin ja jos ei lasketa yhtä mahtavaa ohjaajaa joka laittoi mulle upeita neuvoja en muuten oo saanut minkään näköisiä vastaus viestejä.
Ihan rehellisesti sanottuna mua alkaa pikku hiljaa kyrsimään.
Onneksi vasta pikku hiljaa.
Mä inhoan tekopyhyyttä ja sitä, että jeesustellaan siitä kuinka huonosti asiat esim.kehitysmaissa on ,näkemättä tai uskomatta kuitenkaan niitä oman "hyvinvointi" yhteiskunnan mätäpaiseita.
Tämä nyt ei tarkoita sitä etteikö nekin asiat ja ihmiset olisi tärkeitä, ilman muuta ovat.
Mutta jos se auttaminen toimii oman sädekehän kiillotteluna niin silloin mennään metsää ja pahasti.
Jos ei tajuta ja ymmärretä, että oli se oma yhteiskunta kuinka hyvä asua ja elää tahansa niin sielläkin on ihmisiä jotka tarvitsevat tulla kuulluiksi ja autetuiksi.
Ihmisiä jotka eivät ole omaan kohtaloonsa tai elämäänsä mitenkään syyllisiä ja eivät saa sanaansa kuitenkaan mitenkään kuuluviin.
Lasten ja nuorten seksuaalinen hyväksikäyttö on täysin yhteiskuntaluokasta riippumatonta, sitä tapahtuu juuri nyt ,juuri tällä hetkellä täällä meidän koti Suomessakin.
Joku lapsi kokee sen juuri tällä hetkellä, pelkää ja miettii mitä pahaa HÄN on tehnyt ansaitakseen sen.
Joku ihminen käyttää lapsen lojaalisuutta ja haurautta omien halujensa välikappaleena juurikin nyt.
Jonkun lapsen lapsuus on rikottu pirstaleiksi juuri nyt, juuri tällä sekunilla.
Ei yhden, eikä kahden vaan monien.
Useampien kuin edes uskottekaan.
Kuinka monta aikuista tänne mahtuukaan samoine kokemuksineen, kantaen syyllisyyttä ja häpeää koko elämänsä mukanaan.
Vuosia ja jopa vuosikymmeniä.
Miettien mitä pahaa HÄN teki ansaitakseen sen.
Mä en tee tätä vain itseni takia,vaan niiden jotka eivät saa syystä tai toisesta sanaansa kuuluviin.
Niiden lasten ja niiden aikuisten vuoksi jotka miettivät mikä vika heissä on ja jotka kantavat häpeän ja syyllisyyden viittaa hartioillaan.
Jos mä omalla esimerkillä saan edes yhden aikuisen, lapsen tai nuoren uskomaan siihen,että syy ei ole hänessä mä olen saavuttanut paljon.
Mä selvisin vuosikausien hyväksikäytöstä, koulukiusaamisesta,häpeästä, syllisyydestä ja jos vaikka mistä muusta.
On hetkiä kun tunnen turhautuvani, epäilen itseäni ja tunnen olevani heikommillani, kuin koskaan ennen mutta mä en ole periksi antaja.
Mä selvisin pahimmasta ja on mun vuoroni olla se auttava käsi jollekkin saman kokevalle, jota itse en koskaan saanut mutta jonka niin kovasti toivoin ja unelmoin elämääni tulevan.
Nyt mä itse etsin sitä auttavaa kättä jonka avulla voidaan auttaa muita.
Aika näyttää mistä ja kuinka se löytyy.
