Hyvä vanhempi?

Raskausaika on ihmeellistä aikaa kaikin puolin.
Ei riitä, että kroppa venyy ja paikkuu vaan myös pään sisällä käy prosessi ja kypsyminen sekä valmistautuminen uuteen lapseen.

Odotan 3 lastani.
Mulla on ikää kohta 35 vuotta.

Ensimmäisen lapseni saadessani olin 20 vuotias ja viimeinen kerta kun mua käytettiin seksuaalisesti hyväksi oli , kun olin himpun vaille 16 vuotias.

Sain siis esikoiseni vain 4 vuotta tuon tapahtuman jälkeen.

Nyt tuosta tapahtumasta on melkein 20 vuotta.

Esikoisen syntymästä tulee ensi kuussa 15 vuotta.

Aika kuluu, ihminen kypsyy ja kasvaa vuosien varrella ihmisenä ja vanhempana lapsilleen.

Olisi hölmöä väittää ettei lapsuuden tapahtumat vaikuttaisi mitenkään mun vanhemmuuteen, kun ne vaikuttavat muhun vielä tänäkin päivänä ihmisenä.

Mä en ajattele menneisyyteni tapahtumia joka päivä, en välttämättä edes joka viikko tai kuukausi mutta tiedostan , että ne vaikuttavat muhun ihmisenä jokaikinen päivä.

On sanomattakin selvää, että lapsuuden koti , olosuhteet ja vanhemmat vaikuttavat suuresti siihen millainen ihminen susta tulee.
Hyvässä ja pahassa.

Musta ei tullut vaikka mummoni kovasti niin kuvitteli, äitini kaltaista alkoholistia tai edes huumeiden käyttäjää.
Ei musta täysin absolutistiakaan tullut mutta kännäykset mä jätän mieluusti muille samaten huumeet.
Mä en ole vuoden äiti kandidaatti mutta pyrin olemaan lapsilleni kuitenkin paras mahdollinen äiti kokemuksistani huolimatta.

Silti vielä tänäkin päivänä tietynlainen häpeän tunne kulkee mun mukanani ja varmasti myös vaikuttaa vanhemmuuteeni.

Kun mä odotin esikoistani mä muistan pelänneeni järjettömästi, että syntyvä lapsi olisi tyttö ja ,että musta tulisi samanlainen kuin minua hyväksikäyttänyt isäpuoleni.

Näin 15 vuotta myöhemmin tuo pelko tuntuu täysin naurettavalta, koska musta ei ikinä ole satuttamaan lasta niin kuin mua lapsena satutettiin.

Muistan vain tuohon aikaan lukeneeni jostain, että lasten hyväksikäyttäjät ovat usein kokeneet saman lapsena joten oletin , että jos saan tytön tuo "ominaisuus"  minussa pääsee jotenkin mystisesti valloilleen ja musta tulee hirviö lapsen synnyttyä.

En kyllä vielä tänäkään päivänä ymmärrä miksi pelkoni kohdistui vain tyttölapseen,mutta muistan helpotuksen tunteen, kun syntynyt lapsi oli poika.

Toisen raskauden aikana olin jo kypsempi ja vanhemmuudessa kasvanut sen verran, että mitään pelkotiloja lapsen sukupuolen suhteen ei enää ollut ja tiesin, että sisälläni ei ollut tuota kamalaa hirviötä joka lasta satuttaisi eikä sitä siellä ollut ikinä ollutkaan.

Lapsuuden arpia mä kannan edelleen mukanani silti ja ne arvet on vaikuttaa myös muhun vanhempana.
   
Kun mä olin lapsi ja koululainen ei kukaan koskaan käynyt missään mun koulun tai päiväkodin esityksissä tai juhlissa.
Jopa 9 luokan päättäjäisissä mä olin ainut jonka perhettä ei ollut paikalla yhtään.
Rippijuhlissa sentään sukua oli paikalla, vaikka etenkin äidilleni tilaisuus tuntui olevan yhtä tuskaa.

Omien lasteni juhlissa , tapaamisissa ja tapahtumissa olen pyrkinyt käymään mutta aktiivista  osallistujaa vanhempainkokouksiin ja yhdistyksiin musta ei ole.

Äitini mukana mä olen saanut sisäsyntyisen häpeän.

Lapsena mä kuvittelin , että syy on minussa.

Aikuisena mä ymmärrän , että syy oli äidissäni.

Hänen häpeän ja huononmuuden tunteensa ja ties mitkä muut vaikuttivat siihen, ettei hän halunnut osallistua lastensa elämään muuta kuin sen mikä oli pakko.

Pienenä ja myös myöhemmin kouluikäisenä oli parempi , että pysyin poissa tieltä ja silmistä.
Meille ei koskaan saanut tulla ketään yöksi, kaikissa ystävissäni oli jotakin vialla, naapuri oli töykeitä ja ärsyttäviä ja..... listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Herkkänä lapsena mä kuitenkin vaistosin myös kaiken takana olevan häpeän ja myös sen , että äitini saati isäpuoleni kaikki toiminta ei kestänyt päivänvaloa.

Ja toki tähän varmasti vaikutti myös pienen kyläyhteisön sanaton ja äänetön halveksunta perhettämme kohtaan.
Joka kohdistettiin suoraan meihin lapsiin ja etenkin muhun.

Kuitenkin tuolloin jo päätin , että omien lapsieni ei koskaan ikinä tarvitse surra sitä ettei vanhempia kiinnosta heidän elämänsä.

Esikoisen synnyttyä mä halusin varjella lasta kaikelta maailman pahalta, mä suojelinkin ehkä vähän liikaakin.

Esikoisen isästä erottuani ja uudessa suhteessa raskaaksi tullessani suojelin ja hyvittelin esikoiselleni eroani tämän isästä ja uudelle syntyneelle lapselle sitä että, tämän isä ei lasta ihan vielä olisi halunnut.

Korvasin lapsilleni kaiken  sen mielipahan ja kaiken maailman vääryyden minkä itse olin kokenut  ja koin sekä minkä koin heitä koskettavan oli se totta tai ei.

Ei mun lapsista sentään pilalle lällättyjä ole tullut, tietyt rajat olen kaikesta huolimatta heillä pitänyt vaikka rehellisesti käsi sydämellä voin myöntää , että rajojen vetäminen omille lapsille on mun suurin haaste ihan jokaikinen päivä.

Kun elää lapsuuden ilman rajoja, ilman huolenpitoa ja ilman rakkautta niin näiden kolmen asian tasapainoinen pitäminen omassa vanhemmuudessa on haaste.

Miten asetat rajat kun sulla itselläsi ei niitä ole ollut?
Mikä on liikaa huolehtimista tai mikä liiallista huolettomuutta?
Kuinka rakastaa niin että näytät sen joka päivä, kuinka kerrot sen?
Kuinka suojelet lastasi ilman että tukahdutat hänet tai suojelet liikaa tai mikä on liian vähän?

Varmasti samat kysymykset on jokaisessa vanhemmuudessa mutta luulen, että silloin on helpompaa ottaa mallia niistä omista lapsuuden kokemuksista,hyvistä ja huonoista ja muokata niistä  vastauksista omanlaisensa.

Mä en todellakaan tiedä millainen on hyvä tai täydellinen  vanhempi, mutta mä tiedän taatusti millainen ei ole hyvä vanhempi.

Toivon todella että, omien lasteni kanssa riittää kun mä teen parhaani ja osoitan, että välitän heistä todella.

Ja toivon, että mun lapset aikuisina kokee sekä tuntee olleensa lapsena turvassa ja rakastettuja.

Siitäkin huolimatta, että mä en äitinä välttämättä aina täyden kympin suoritukseen yllä enkä aina niitä rajojakaan osaa kunnolla asettaa, puolin enkä toisin.

Mutta niin kuin mun lapseni kasvavat joka päivä, niin myös minä kasvan ja kehityn vanhempana ja vaikka musta ei ikinä sitä täydellistä äitiä tulisikaan olen mä varmasti tuhat kertaa parempi vanhempi kuin omani ovat ikinä olleet.

Se riittää.

 

Elämän nuorallatanssia

Huh,edellisestä tekstistä onkin jo aikaa ja viimeeksi kerroin teille perhettämme kohdanneesta suuresta uutisesta koskien mukanani kulkevaa pientä salamatkustajaa.

No salamatkustaja voi hyvin, kirpuksi nimeämämme pieni ihme kasvaa ja kasvattaa mun mahaa hurjaa vauhtia.
Hyvin energinenkin tämä kirppu tuntuu olevan ja saan jo nyt valvoa öitä toisen mellastaessa yksiössään.

Elämä kuitenkin soljui pitkän aikaa omalla painollaan työ ja koti akseliin painottuen.

Vihdoin ja viimein saimme uuden isomman ja ennen kaikkea homeesta vapaan asunnon , muuttopäivää odotellessa nykyinen asuntomme oli kuin pommin jäljiltä muuttolaatikoiden ja vielä tarvittavien tavaroiden loputon sekamelska.

Syksy ja sateet toivat tullessaan myös jokavuotisen sairastamis kierteen ja polte päästä uuteen kotiin oli kova.

Toisaalta syksy on yksi lempivuodenaikojani, pimenevät ja viilenevät illat sekä syksyn tuoksu  on vain jotain mitä en voi olla rakastamatta.

Syksy tuo mukanaan myös tietynlaisen surumielisyyden, kesä on jäänyt taakse ja talvi tekee tuloaan.
Lämpimistä ja valoisista päivistä luopuminen ovat vaikeita ja syksyn harmauteen tottuminen vie aikansa.

Pitkän aikaa kaikki näytti menevän tasaisena virtana eteenpäin ja muuttopäiväkin vihdoin saapui yllättäen isännöitsijän soittaessa eräänä syyskuisena perjantai päivänä , että pääsemme jo tulevana viikonloppuna muuttamaan.
Edellisenä päivänä hän oli mulle ilmoittanut, että muuttamaan pääsemme vasta viikon päästä.

Kiireellä viestiä ystäville ja sukulaisille ja loput tavarat laatikoihin ja kohti uutta.

Samoihin aikoihin mun kädet olivat alkaneet oireilemaan puutumisella, turvotuksella ja jatkuvilla kivuilla.
Muuttopäivää edellisenä päivänä, kipujen valvottaman yön jälkeen mun oli pakko luovuttaa ja mennä lääkäriin.

Diagnoosina rannekanavan tulehdus ja viikko sairaslomaa.

Raskauden vuoksi mitään lääkityksiä panacodia lukuun ottamatta mulle ei voitu määrätä eikä tässä kohtaa mitään muitakaan hoitoja siihen asti kunnes Kirppu syntyisi ja nähtäisi kuinka paljon raskaus näihin oireisiin vaikuttaa.

Koittakaapa olla rehkimättä ja käyttämättä käsiä kun muuttoa pitäisi tehdä.

Helpommin sanottu kuin tehty ja etenkin muuton ensimmäisinä päivinä kivut ja turvotus käsissä oli aivan järkyttävät.

Rannetuet ja siteet helpottivat pahimpia oireita mutta aikaisemmin ohimenevät puutumiskohtaukset käsissä ja sormissa tulivat jäädäkseen.

Pari päivää töissä aiheutti oireiden pahenemista, ja uusia ei niin mukavia oireita mm.  ikäviä sähköiskun tunteita käsiä liikuttaessa, sormista ja käsistä hävisivät välillä kokonaan voimat ja pelkän maitopurkin korkin avaaminen tuotti ongelmia.

Taas valvottuja  öitä, ei niinkään kivun vuoksi vaan pähkäilyä siitä menenkö lääkäriin vai en.

Perjantai aamuna mulla tipahti täysin varoittamatta kahvikuppi käsistä, koko kättä pitkin meni kuin sähköisku kivun kera ja käsi oli hetken täysin voimaton.
Ja kahvit lattialla.

Ei auttanut muuta kuin soittaa lääkäriaika  sillä riski, että sama kävisi töissä ollessa oli aivan liian suuri.

Onnekseni mulle sattui lääkäri jolla oli aikaa paneutua muhun ja oireisiin ja hän todella tutki mun selän ja kädet perusteellisesti.

Diagnooseina karpaalitunneli- oireyhtymä, niska-olkavarsioireyhtymä ja kyynärhermo sairaus.

Hieman pisti hymyilyttämään tämän kaiken keskellä lääkärin toteamus noita kirjottaessa " ai eiks tähän mahukkaan enempää kuin kolme...".

En tosiaankaan halua edes tietää kuinka monta diagnoosia herra lääkäri siihen sairasloma lappuun olisi halunnut kirjoittaa.

Työt loppuivat sitten siihen.

Riski siitä, että jänteet napsahtavat poikki on  aivan liian suuri tai , että työnteko vaurioittaa lihaksistoa, hermoja ja jänteitä lopullisesti niin, että työnteko myöhemminkään ei ole enää mahdollista.

Katsotaan tilannetta uudestaan vauvan synnyttyä oli lääkärin saattosanat mulle.

Jos hyvin menee oireet häviävät raskausoireiden ja hormoonien laskettua jos huonosti niin en edes mieti niitä  vaihtoehtoja tässä kohtaan.

Syksy on luopumisen aikaa, mä luovuin töistäni ja koitan keskittyä tähän hetkeen ja omasta itsestä ja Kirpusta huolehtimiseen perhettä tietysti unohtamatta.

Töistä luopuminen toi mukanaan pelkoja, pelkoja mm. siitä kuinka selviämme taloudellisesti.

Näitä pelkoja mun täytyy vain työstää ja koittaa luottaa siihen , että asiat kyllä selviävät ja kaikella on tarkoituksensa. 

Pelot ovat kuitenkin vain  juuri niin vahvoja kuin me niille itse energiaa annamme.

Luottaminen ja kaikesta kontrolloimisesta irti laskeminen taas vaatii työtä ja työskentelyä itsensä kanssa, kaikkea ja kaikkia ei voi hallita eikä suunnitella etukäteen.

Siinäpä haastetta mulle joka on joutunut koko lapsuuden ja nuoruuden elämään pelossa ja täysin muiden ohjailtavissa ja hallittavissa vailla omaa päätösvaltaa tai edes kykyä siihen.

Hetki ja päivä kerrallaan.  

Elämän ihmeitä

Joskus elämä on ihmeellistä.
Ne asiat joista unelmoit ja toivot tapahtuvaksi antavat odotuttaa itseään ja ne pienet salaiset haaveet ja unelmat jotka kuvittelit mahdottomiksi tapahtuvat silloin kun sitä vähiten odotat.

Koko kevään mua vaivasi pahat vatsa ja suolisto oireet, juoksin päivystyksessä ja lääkäreillä mutta mitään selvyyttä näihin oireisiin ei löytynyt.
Kokeilin vähä hiilihydraattista ruokavaliota, viljatonta, maidotonta, lähes täysin kasvisruokavaliotakin mutta mikään ei auttanut.
Närästi, koski ylävatsaan, turvotti ja maha kipuili muutenkin söin tai olin syömättä mitään minkä kuvittelin kipuja aiheuttavan.

Juhannuksen alla mietin, että uusi lääkärikäynti lienee taas paikallaan koska oireet senkun pysyivät.
Närästyksestä oli tullut jokapäiväinen ikävä riesa.

Päätinpä tehdä myös raskaustestin, koska ajattelin, että sitä multa kuitenkin viimeistään nyt pyydettäisiin tekemään.
Raskaus itsessään kun kuitenkin olisi lähes täysin mahdotonta,vuonna 2010 todetun vaikean pco sairauden takia.
Lääkäri totesi tuolloin, että uusi raskaus ilman lääketieteellistä apua olisi täysin mahdoton ja silloinkin hyvin epätodennäköinen ja , että oli hyvä kun sain molemmat lapseni jo nuorena.

Pco on siis hormoonihäiriö, joka mun tapauksessa on todella vaikea vaikka en tyypillisiä taudin näkyviä oireita vastaakkaan.

Jokatapauksessa tein torstaina juhannuksen aaton aattona testin ja voin kertoa , että järkytys oli aivan mieletön kun tuo testi pamahti välittömästi positiiviseksi.

Mulla ei todellakaan käynyt edes tuolloin mielessä, että voisin olla raskaana vaan ensimmäiset ajatukset olivat syöpä tai joku muu vastaava vakava sairaus.
Olihan  rakas siskonikin kuollut  harvinaiseen kohdunkaulan syöpään.
Eikä mulla ollut mitään tyypillisiä raskaus ajan oireita, ei painonousua, ei pahoinvointia, ei mielitekoja, tunneherkkyyttä..... siis ei yhtään mitään mistä voisi edes kuvitella olevansa raskaana.

Soitto tk päivystykseen jossa sain kylmää vettä niskaani erittäin töykeältä sairaanhoitajalta, pitkän jankkauksen jälkeen sain kun sainkin ajan lääkärille seuraavalle viikolle.

Juhannus meni sekavissa tunnelmissa, välillä pieniä ilon tunteita tuntien ja välillä peläten pahinta.

Uni ei paljon edellisenä yönä ennen lääkäri käynti tullut, jännitti ja pelotti ja päässä pyöri miljoona mitä jos ajatusta.

Onneks lääkäriksi sattui oikein mukava vanhempi nainen joka pelkällä olemuksellaan sai mut rauhoittumaan.

Ja niin se vain oli, että pieni salamatkustaja kaikista todennäköisyyksistä huolimatta mukanani kulkee.

Ja voi sitä tunnetta kun tuon pienen ihmeen sydänäänet kuulin lääkärin vastaanotolla ensimmäistä kertaa.

Eihän siinä voinut kuin hymyillä tyhmänä.

Koska lääkäri ei pystynyt määrittelemään raskauden kestoa kuin arviolta sain seuraavalle viikolle äitiyspolin ajan jossa pienen salamatkustajan viikkojen iäksi todettiin tuolloin 17+3.

Täytyy sanoa, että vaikka salamatkustajan paljastumisesta on jo muutama viikko niin mun pää ei vieläkään oikein sisäistä kunnolla asiaa.
Pari viikkoa sitten mulle hyvin mahtuneet normi vaatteet ei enää mene mun päälle ja pienen ihmisen liikkeetkin tuntuvat oikein hyvin jo mutta silti ajatus siitä että marras-joulukuun vaihteessa meidän perheessä onkin 5 jäsentä neljän sijaan tuntuu jotenkin täysin käsittämättömältä.

Myös perheellä on ollut sulattelemista asian suhteen, poikien toive pikku sisaresta oli jo haudattu ajat sitten joten kun heille asiasta kerroin eivät pojat edes uskoneet mua aluksi.

Mutta tässä sitä ollaan, rakas Aussila saa nyt tovin varttua mua mutta kyllä mä sinnekin lähden heti kun aika on oikea.

Sitä ennen jatkan matkan suunnittelua ja arkisempiin asioihin keskittymistä.

Ja päivittelen blogia kuten tähänkin asti, välillä enemmän ja välillä vähemmän, koska unelmat jopa ne uskomattomiltakin tuntuvat voivat toteutua koska vain.

Leimattu

Kaunis ajatus oli, että kun kirjoitan taas blogia voisin kertoa iloisia uutisia tai jatkaa noiden vanhojen lapsuutta koskevien papereiden läpikäymistä.

Toisin kävi, tuli tarve kirjoittaa aiheesta johon mä olen törmännyt elämässäni niin useasti, että joskus jaksan miettiä milloin siihen totun vai totunko ikinä.

Ihmisten leimaaminen.

Jokainen varmasti on törmännyt tähän, pihapiirissä on perhe jonka lapset ovat kamalia, riiviöitä joiden vanhemmatkaan ei kaikkien mielestä ole sitä kunnon väkeä.

Tai jos olet jonkun lapsi,  sisarus tai vaikka vain sukulainen susta oletetaan jotakin, sulla on jo valmiiksi leimattu otsaan status mitä muut ihmiset susta ajattelevat.
Ihan vain sen perusteella, mitä joku toinen lähipiiristä mahdollisesti on.

Mä olen tuon statuksen mukaan kuulunut aina siihen ns. ei niin hyvään ihmisluokkaan, ihan vaan sen perusteella mitä perheeni joskus oli ja teki.

Joskus sen leiman lyövät otsaan ihan oma perhepiiri, omat lähimmät ihmiset.

Mä olen pienestä pitäen kuullut jatkuvaa syyllistämistä .
En muista ,että kenekään mielestä olisin ikinä tehnyt mitään oikein.
Kehuja en muista saaneeni koskaan.

No arvatakkin saattaa, että jos mokasin siitä kuulin sitten senkin edestä.

Hyvin pienenä musta tuli myös äitini syntipukki ja  tämä tarkotti sitä, että kaikki se mitä ei voitu sanoa mun äidille suoraan kerrottiin kyllä mulle hyvinkin suoraan.

Mummoni oli yksi niistä jotka pitivät hyvin huolen , että kuulin millainen mun äiti hänen mielestä on ja tottakai mä kuuluin  siihen samaan kastiin äitini tyttärenä.

Tätä hän on jatkanut myös koko mun aikuisuuden.

Elävästi mieleen on jäänyt tapaus jossa mummoni tuli nykyiseen kotiimme käymään ja toi tullessaan mulle lahjana talvikengät, kenkiä antaessa sain ukaasin siitä, että en saa myydä kenkiä saadakseni huumeita tai hän ei enää koskaan anna mulle mitään.

Tuo hetki ja sanat satuttivat syvästi, koska pojat olivat tuolloin pieniä ja huumeisin en ollut teini vuosien vahinko kokeilua lukuun ottamatta koskenut ikinä.

Monesti sain kuulla, että kaikki moitteet ja syyllistäminen on sanottu leikillään tai hyvää tarkoittaen.

Ja useasti mieleeni nousi miksi? Mitä olen tehnyt väärin jotta mua näin kohdellaan.

Mummoni jakoi vuosia sitten jokaiselle lapsenlapselle ennakkoperintöä, muut lapsenlapset saivat summan suoraan käteensä mulle tuo summa maksettiin osissa ja mun piti tarkalleen joka kk kertoa mihin laitan tämän summan ja mun piti myös toimittaa hänelle kuitit siitä mihin raha on mennyt.

Varsinaista syytä tälle asialle en koskaan saanut, mummoni puhui kuitenkin siitä, että olen samanlainen kuin äitini ja hän huolehtii etten ryyppää tai käytä rahoja muuten väärin.

Minä joka en juonut kuin todella harvoin ja minä jolla nuorempi pojista tuohon aikaan oli vielä vauva.
Minä joka joka kk soitin mummolleni  ja jouduin anelemaan rahoja itselleni ja perustelemaan miksi olen ne ansainnut.

Toki valehtelun jalon taidon opin kyllä hyvin nuorena äidiltäni, ensin hän opetti mut valehtelemaan puolestaan asioita mummolleni ja muille ihmisille.
Myöhemmin opin kiertämään ikävät asiat valehtelemalla ja opinpa myöskin äitini tavoin värittämään asioita valehtelulla.

Koskaan en kuitenkaan käyttänyt valehtelua äitini tavoin pelkkään oman edun tavoitteluun, lähinnä valehtelin edelleen muiden puolesta tai koska pyrin pääsemään ikävistä asioista ja tilanteista sillä tavalla eroon.

Tuonkin jalon taidon opettelin vanhempana pois ihan vain siksi etten halunnut olla samanlainen kuin äitini ja halusin päästä eroon niistä tavoista jotka hän mun päähän pienestä pitäen iskosti.

Opettelin olemaan rehellinen itselleni ja muille.

En voi väittää ettenkö olisi elämässäni mokaillut tai epäonnistunut.
Monet asiat olen saanut oppia kantapään kautta, koska kukaan ei mua ole niissä ikinä neuvonut tai opastanut.

Mä en kuitenkaan ole suostunut koskaan luovuttamaan sitkeästi olen ottanut asioista opikseni ja välttänyt tekemästä samoja virheitä enää uudestaan.
Ja loppupeileissä kaikesta huolimatta oon pyrkiny säilyttämään sen positiivisen ja iloisen elämänasenteen kaikkeen.

Olettamukset ne on niitä asioita joihin mä törmään myös vieläkin, vähän väliä.

Oletetaan, että ihminen on jotakin kun tämä on sitä ollut lapsena tai 10 vuotta sitten.
Lätkästään sen ihmisen otsaan leima kysymättä itseltä tai siltä toiselta ihmiseltä voisiko olla mahdollista että, ihminen olisi vuosien ja ajan kulessa kypsynyt, muuttunut, oppinut jotakin uutta, kehittynyt ihmisenä.

Toki kaikki ei muutu kaikki ei ota opikseen eikä kasva ja kehity ihmisenä mutta voisiko sille toiselle antaa edes mahollisuuden osoittaa ne olettamukset ja leimaamiset vääriksi?

Sain tänään kuulla olevani edelleenkin uhri.

Kyllä mä myönnän ,että kun tulee vastoinkäymisiä ensimmäinen ajatus mulla yleensä on : mitä MÄ tein väärin.

Hirvittävän syvälle iskostettu  ja opetettu toimintamalli varhaislapsuudesta asti josta on ihan oikeasti tosi vaikea päästä eroon.

Vaatii multa vielä kovasti kovasti työtä samaten kuin sekin , että pystyn uskomaan siihen , että mäkin olen asainnut hyviä asioita itselleni ja perheelleni.

Jotkut leimat otsaan me lyömme myös  itse.

Uskottelemme itsellemme olevamme jotakin, huonompi kuin muut, rumia, tyhmiä... jne.

On varmasti vaikeampi päästä eroon itse itsellemme lyömistämme leimoista ja olettamuksista kuin toisten antamista.

Vaatii harjoutusta ja usko itseen ja siihen että, ne omat saati muiden leimat ei määrittele sitä mikä tai kuka me todellisuudessa olemme.

Joskus leimaamiset ja uskomukset verhotaan rehellisyyden viittaan, halutaan tarkoittaa hyvää ja halutaan olla rehellisiä toisen heikkouksista tai tavoista tai mistä milloinkin.

Kannattaa muistaa että, oikea rehellisyys toista kohtaan ei satuta kumpaakaan osapuolta.

Mä olen työssäni ja siviilissä nähnyt viime aikoina miten omat uskomukset sekä oletukset verhotaan rehellisyyteen ja syljetään toisen ihmisen päälle päälle sekä  vielä sanotaan että, mä olen vain rehellinen ja on sun oma vika jos et voi ottaa sitä vastaan tai et kestä sitä.

Rehellisyyden nimissä julistetaan totuuksia jotka itse on totuudeksi ymmärretty , omaksi totuudeksi ei muiden.

Rehellinen voi olla monella tapaa, toisen luonteen tai ominaisuuksien lyttääminen ei ole rehellisyyttä.
Omien uskomusten ja oletusten sylkeminen toisen niskaan ei ole rehellisyyttä.

Palautetta voi antaa myös rakentavasti niin että kumpikin osapuoli tulee kuulluksi ja ymmärretyksi.

Pitää myös tarkkaan miettiä mistä se rehellisyys kumpuaa halusta kertoa niin kuin itse asioiden näkee ja kokee olevan  kertoen rehellisesti OMAN näkemyksen vai julistaen omaa näkemystä ja kokemaansa ainoana ja oikeana.

Ja ennen kaikkea mitä rehellisenä olemalla saavuttaa?
Mikä on syy olla rehellinen?

Kyse ei ole siitä että täytyisi jättää kertomatta tai valehdella mutta se miksi olen rehellinen täytyy jokaisen selvittää itselleen.
Mistä rehellisyyteni kumpuaa: halusta tehdä oikein, mielenrauhan saavuttamiseksi, oman egon pönkittämiseksi?

Ja ennen kaikkea kun olen rehellinen itselleni ja muille kuinka voin tehdä sen niin , että se toimisi sillan rakentajana eikä hajottajana muihin ihmisiin tai itseeni.

 

The story of my life....

Sitä luulisi tottuneensa, oppineensa tietämään miltä pettymykset tuntuvat.
Joka kerta se kuitenkin aina jaksaa yllättää kivullaan, joka kerta kipu on yhtä voimakas kun edellisellä kerralla tai tällä kertaa ehkä jopa voimakkaampi.

Kun törmää pettymyksiin toisensa jälkeen luulisi, että sisin turtuu niihin.
Voi kumpa osaisikin vain todeta, että jaa tässäpä kävi taas näin ja jatkaa sitten eteenpäin.

Johtuuko se siitä, että elämässä on tullut petyttyä yhteen sun toiseen asiaan sekä ihmisiin hyvin pienestä lähtien vai siitä, että jaksaa kaikesta huolimatta aina vain ja uudestaan uskoa parempaan ja siihen, että seuraavalla kerralla ei tarvitsekaan pettyä ihmisiin tai unelmiin.

Missä vaiheessa usko loppuu?
Missä vaiheessa katkeruus saa vallan?
Missä vaiheessa ei enää jaksakkaan kohdata seuraavaa pettymystä?

Tässä se nyt kuitenkin on, ei ihan sellaisena kuin sen piti olla mutta kuitenkin kertoen todellisena ison osan mun elämää:

http://www.hs.fi/elama/Lapsena+seksuaalisesti+hyv%C3%A4ksik%C3%A4ytetty+Miksi+kukaan+ei+auttanut+minua/a1399430343782 


 

Lastensuojeluvaroitukset

Kaikki tähän mennessä tulleet lapsuuttani koskevat paperit on tullut käytyä nyt useamman kerran läpi, silti joka kerta kun ne eteeni otan tuntuu, että löydän niistä jotain uutta mitä en aiemmin edes huomannut.

Vaikka dokumentteja on vuodesta 1983 eteenpäin, ei elämäni ennen sitäkään ole ollut ilmeisemmin kovinkaan ruusuista.
Niistä ei vain taida mitään  dokumentteja tai papereita löytyä, koska asuimme tuolloin pääkaupunki seudulla.
Tuolta ajalta mulla ei ole niitäkään vähiä muistoja mitä vuoden- 83 jälkeen mutta rakas siskoni  kertoi jotain omia muistojaan noilta ajoilta, mitä hän tuolloin lapsena ollessa vierailuista luonamme muisti.

Vanhempani erosivat virallisesti vuonna 1980 ja sen jälkeen muiden sisarusten jäädessä isälle muutin äidin ja papereiden mukaan silloisen isäpuoleni kanssa siis Helsinkiin.

Ruokaa ei ilmeisemmin tulloinkaan kaapissa kovin usein tainnut olla, ainakin siskoni näin kyläilyistä muistaa, lähibaari houkutti ilmeisemmin vanhempia jo tuolloin useasti.

Jo tuon ajan mahdollisesta aliravitsemuksesta kertoo siskon muistona se , että mulla oli poskessa haava joka ei ollut syvä mutta ei vain lakannut vuotamasta, ja vuotoa oli tunteja ennenkuin mua on käytetty lähinnä siskoni painostuksesta lääkärissä.

Sinällään outoa, koska nyt myöhemmällä iällä mulla on lähinnä ollut ongelmana se, että veri hyytyy turhankin nopeasti ja se tuotti ongelmia mm. nuorimman lapseni syntyessä.
Tämä ilmeisemmin isältäni peritty ominaisuus.

Kaikesta huolimatta mä en osaa olla vihainen tai katkera vanhemmilleni, mä ihmettelen vain miten kukaan voi omaa lastaan kohdella niin kuin mua on kohdeltu ja ennen kaikkea mä jaksan olla syvästi järkyttynyt siitä, että viranomaiset eivät ole tehneet juurikaan mitään, tai no heidän teot ovat olleet niin mitäänsanomattomia , että voidaan jo puhua siitä, että mitään ei ole tehty. 
Oikeasti.

Yhden, siis jopa ihan kokonaisen yhden virallisen lastensuojeluvaroituksen papereista löysin.
On joo kauniisti kirjattu tapahtumat mutta onko jotain tapahtunut, EI vaikka kuinka räikeitä laiminlyöntejä tämänkin jälkeen on tapahtunut.

Koska kuva taas kännykällä otettu kirjoitan tekstin tähän, nimet omani mukaan lukien peitetty , koska vaikka avoimesti asioista kerron nimellänikin niin tuossa sattuu olemaan koko ristimä nimeni sos. turvatunnuksia myöten ja siksi peitetty. 

Lastensuojeluvaroitukset 4.8.84

Ann. lastensuojelulain mukainen varoitus lapsenhuollon laiminlyönnistä.

4.2.84/lm lauantai-iltana klo 18:15 soitettiin kotiin, kerrottiin, että Liisa jätetty yksin kotiin.
Liisa alkanut itkeä ja huutaa.
Naapuri ja talonmies olivat avanneet oven ja naapuri ottanut Liisan kotiinsa ja pyysi nyt minua selvittämään tilannetta,
Hän ei voisi tyttöä koko yötä pitää.
Kävin kotikäynnillä.Isä (äidin avomies) tulikin kotiin hieman horjuen. Kertoi käyneensä soittamassa Helsinkiin, jonne avovaimo oli lähtenyt edell. päivänä työhaastatteluun.
Jollekkin tutulle oli soitettu, että avovaimo oli joutunut tapaturma-asemalle.
Tämän syystä mies oli lähtenyt soittamaan.
Hänen mielestään 4- vuotiaan lapsen voi aivan huoletta jättää pariksi tunniksi yksinään.
Näin ilmeisesti on ennenkin tapahtunut.


Tarinassa on kummallisia ristiriitoja plus että musta oli jo ennen tuota tehty lastensuojelu ilmoituksia joten ihmettelen kyllä suuresti , että mun yksin jättämisen selitys on mennyt läpi ja kaiken päälle mut on jätetty kyseisen humaltuneen ihmisen luokse sen kummempia kyseenalaistamatta asioita tai miettimättä onko kyseinen ihminen kykenevä musta huolehtimaan.

No mutta tämä siis ainoa virallinen lainmukainen varoitus mun huollon laiminlyönnistä, muita ei papereista löytynyt.
Toki dokumenteissa lukee vanhemmille annetuista viimeisistä varoituksista mutta näistäkään huolimatta mitäänhän ei siis tapahtunut.

Hieman kyllä pistää miettimään, että  ilman naapureita ja ihmisiä joita edes vähän kiinnosti mun olot ja vointi ja ilman kaikesta tapahtuneesta huolimatta mun sosiaalista ja jollakin tapaa rohkeaakin luonnetta mä en varmasti olisi selvinnyt kaikesta, en fyysisesti saati henkisesti.

On ollut välillä hyvinkin pienestä kiinni ettei mun pieni alkanut elämä olisi sammunut jo heti alkuunsa.

Ja silloin mä en olisi tässä kertomassa tätä kaikkea.


 



 

Sosiaaliviranomaisille

Sosiaalitoimelta pyytämäni paperit tulivat eilen, tai ainakin osa niistä.
Dokumentteja vuodelta 1983-1987.
Mä kyllä tiesin, että varhaislapsuuteni ei olut mitään ihanaa aikaa mutta se mitä kaikkea paperit pitivät sisällään oli mulle kuitenkin jonkinlainen järkytys.
Etenkin se, että vaikka dokumentointi tuohon aikaan ei ollut samaa mitä nykypäivänä lukee papereissa monessa kohtaa sellaisia aisoita ja faktoja joiden perusteella mut olisi pitänyt ottaa huostaan heti ja silti juuri MITÄÄN ei tapahtunut.

Mä tulen käymään noita papereita läpi tässä blogissani ja odotan vielä kasvatus/perheneuvolan papereita jossa kävin hyvin monta vuotta.
Sekä toivon , että koulutoimen puolelta löytyy asiakirjoja musta myös.
Luulen , että nuo paperit valottavat asioita ehkä vielä paremmin kuin nämä sosiaalitoimen sekavat dokumentit.

Järkyttävintä mitä noista papereista löytyi oli 17 naapurin allekirjoittama vetoomus mun oloistani sosiaaliviranomaisille.
17 ihmistä , 17 naapuria allekirjoitti paperin jossa kerrottiin mun karmeista oloista, aikana jollon lapselle selkään antaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja naapureiden asioihin ei puututtu sitäkään vähään kuin nykyään, asuinalueella joka oli etenkin tuohon aikaan ns. huonomaineista aluetta.

17 ihmistä.

Koska kuvat ovat taattua  kännykkälaatua kopioiduista asiakirjoista kirjoitan kirjeen kokonaisuudessaan tähän:

Sosiaaliviranomaisille

" Me kaikki allekirjoittaneet olemme jo vuoden  olleet huolissamme naapuritalon pienestä 4 vuotiaasta Liisa tyttösestä, joka on ns. jätetty heitteille.
Tämä lapsirukka on valittanut nälkäänsä ja janoansa kun häntä pidetään aamuvarhaisesta iltamyöhään ulkona ja äiti ja isäpuoli ovat aina menossa, ettei lapsella taida olla ruan ja juoman antajaa kotona.
Hänelle on kuulemma isäpuoli sanonut, että täytyy olla kauan ulkona , heitä ei saa häiritä.
Eikä tämä lapsirukka ole todella heitä häirinnyt kun on aina vain pihalla yksin.
Liisa raukka on hyvin laiha ja nälkiintyneen näköinen.
Vatsa on ihan sisäänpäin painunut.
Samoin hiukset ovat niin takussa , ettei tavallinen kampa niihin pysty.
Haluamme kertoa teille törkeimpiä yksityiskohtia tapauksesta.
Tämä lapsi on puolialastomana ulkona vaikka olisi kuinka kylmä ilma.
Viime talvena Liisalla oli kumisaappaat jalassa pakkasella ja niissä oli vain risaiset sukkahousut joissa ei ollut kunnon teriäkään.
Tänä talvena päässä on ollut vain pieni ohut pipo, kaula aivan paljaana ja läpimärät lapset kädessä.
Eihän Liisa uskalla mennä hakemaan lisää vaatetta kun kerta on kielletty.
Jonkun leipäpalan ovat tuoneet Liisalle pihalle kun ovat itse lähteneet päiväkausiksi pois.
On ikävää että lapset vielä kiusaavat tätä kiusattua lapsiraukkaa, eihän hän osaa puoliaan pitää kun vanhemmatkaan eivät ole niitä pitämässä.
Meistä kaikista on törkeää, että lapsi ei pääse illalla myöhään kotiin vaikka käy ovikelloa soittamassa.
Vanhemmat elävät juopotellen lapsesta mitään välittämättä.
Tämäkin tapahtui illalla 20:40 kun Liisa tuli ovikelloa soittamaan ja sanoi että ei pääse sisään vaikka kuinka soittaisi ovikelloa.
Pakkasta n.20
Hän oli tietoinen että 13v sisko on nukkumassa ja vanhemmista ei tietoakaan.
Jos hän ei olisi osannut naapurista  hakea apua, niin taivas olisi ollut yön hänen kattonaan ja lumihanki patjanaan.
Tästä samaisesta lapsesta on kuulemma soitettu sosiaaliviranomaisille mutta siihen ei ole otettu mitään kantaa.

Kaupunki on kuulemma antanut asunnon ja emännällä on jokin työpaikka tai ainakin ollut , joten siihen vedoten ei asiaa ole otettu kantaa.
Meidän mielestä tämä ei riitä perusteeksi sosiaaliviranomaisille jättää käsittelemättä tälläistä törkeää juttua.
Jos tälle lapselle tapahtuu jotain niin sitten ollaan kyllä syyttämässä ja sanomassa miksi ette ottaneet yhteyttä kun kerta tiesitte asiasta.
Tähän viitaten toivomme teidän ottavan vakavasti tämän pyyntömme.
Emme halua nimiä julkisuuteen.

Osoite:                                   Nimi:

17 allekirjoitusta

Jk. Lapsi on pyytänyt ruokaa usemmalta ihmiseltä ja sitä on aina hänelle annettu.

Ensimmäinen lastensuojeluilmoitus musta on tehty  dokumenttien mukaan vuonna 1983.
Tämän kirjeen jälkeen kiireellisenä avohuollon tukitoimena sain puolipäivä hoitopaikan klo. 9-13 joka arkipäivä läheisestä päiväkodista, muuten papereiden sekä omien muistojenkin mukaan kaikki jatkui suht  samanlaisena kunnes muutimme pois ja mun osaltani toinen helvetti alkoi.

Täydellinen elämäkö?

Kiltti tyttö ei kerro jos tuntuu pahalta, kiltti tyttö ei näytä tunteita, kiltti tyttö on näkymätön tai jos ei näkymätön niin ainakin niin kiltti, että kaikilla on mukavaa olla kiltin tytön seurassa.

Ja kiltti tyttö pärjää aina tai jos ei pärjää niin ei ainakaan kerro muille ettei pärjää.

Kiltti tyttö auttaa aina muita mutta muistaa , ettei odota sitä muilta tai jos muut nyt sattuvat joskus auttamaan niin kiltin tytön tulee muistaa, että apu täytyy korvata ainakin satakertaisena takaisin.

Kiltti tyttö tekee kaikkensa perheensä, työyhteisönsä ja koko maailman eteen ja muistaa tuntea syyllisyyttä jos joskus haluaa itsekkäästi jotain vain itselleen.

Kiltti tyttö saa haluta vain asioita joita kuuluu haluta ja jotka pönkittävät kiltin tytön perheen tai puolison tai muiden läheisten statusta ja näyttää hyvältä muulle ympäristölle.

Kiltti tyttö pitää visusti tunteet ominaan, jos kiltillä tytöllä on paha olla tai suututtaa niin hän tekee sen hyvin hiljaa, peiton alla tai omissa oloissa mököttäen.

Kiltti tyttö huolehtii aina muista ensin ja muistaa että, kiltit tytöt eivät vaadi samaa muilta itseä kohtaan.

Kiltti tyttö venyy ja paukkuu  töissä, kotona ja vapaa-ajalla, aina ajatellen muiden parasta.

Kiltti tyttö ei kerro omista mielipiteistä,ettei kenellekkään tule paha mieli tai jos kiltti tyttö kertoo hän kuitenkin tekee sen varovasti, kuin lupaa kysyen tai peruu hetken päästä puheensa.

Kiltillä tytöllä on paljon tuttuja ja kavereita mutta hyvin vähän oikeita ystäviä, koska kiltti tyttö pelkää olla oma itsensä muiden seurassa.

Kiltti tyttö ei oikein  tiedä kuka tai mikä on, kiltti tyttö tietää vain mitä muut haluavat hänen olevan.

Aina toisinaan kiltti tyttö miettii mitä tapahtuisi jos ei enää olisikaan niin kiltti?

Kiltillä tytöllä on unelmia mutta hän ei uskalla kertoa niitä muille tai jos hän kertoo niin hän ei uskalla itsekkään luottaa niiden toteutumiseen.

Kiltti tyttö haluaa elää mutta ei tiedä kuinka se oikeasti  tapahtuu.

Kiltti tyttö on vain niin väsynyt olemaan kiltti...

 

Palapelin kokoamista

Rikkinäisen elämän kokoaminen on kuin kokoaisi suunnattoman suurta maisema palapeliä.

Samanlaiselta musta tuntuu juuri nyt menneen ja tämänkin hetken kanssa.

Mä kokoan oman elämäni palapelia, ne muistot jotka muistan ovat jo paikoillaan ja nyt mä yritän sovitella niitä muita paloja siihen palapeliin kaivamalla omia muistojani lisää sekä turvautumalla muiden lähelläni eläneiden muistojen varaan.

 Se ei ole helppoa kun niitä jotka muistavat on monia mutta niitä keneltä asioita voi kysyä niin vähän.

Koska mä haluan muistaa mahdollisimman paljon ja, koska mä tahdon ainakin tietää jos en pysty mitenkään muistamaa mahdollisimman paljon pyysin vanhan kotikuntani sosiaalitoimesta kaikki mua koskevat paperit.

Mä haluan tietää kuinka on mahdollista että alle kouluikäisenä ojassa nukkuvaa lasta ei otettu huostaan, lasta joka on aivan varmasti oireillut vaikka miten ja varmasti myös näkyvästi.

Perheneuvola käynnit mä muista, muistan musteläiskä testit sen, että piti piirrellä ja leikkiä valvotusti.

Muistan kuinka mua vietiin millon kenellekkin hoitoon ja muistan humalan, väkivallan ja kaikki itkut, hädät ja kaikki ne väkivallan aiheuttamat jäljet .
Muistan , kun kuulin ensimmäisen kerran lausutut sanat " rakastan sinua", toinen makaa lattialla tappelun jäljiltä , turpaan saaneena ja toinen kuristaa tämän kaulaa.
 Suudelma ja kaikki on jälleen niin kuin ennenkin.
Muistan miettineeni , että tätäkö rakkaus on. 

Muistan terveydenhoitajan kasvot, kun kerroin hänelle mitä minulle on tehty ja muistan kuinka mua pelotti kertoa kaikki.
Muistan kuinka pyysin, että kertomaani ei kerrottaisi eteenpäin ja muistan terveydenhoitajan surulliset kasvot hänen sanoessa ettei hän voi olla kertomatta.

Muistan katseita, sääliä ja pilkkaavaa naurua.

Muistoja, palapelin paloja sieltä täältä.

Tätä hetkeä eläessäni ja kootessani mä tökin niitä samperin sinisiä taivaspaloja kymmeneen eri kohtaan kymmenen eri palan kanssa ja mikään ei kuitenkaan ole juuri se oikea pala siihen kohtaan.
Joskus saattaa  pienen hetken näyttää siltä , että pala voisi  jopa sopia mutta kas kummaa kun katselen hiukan tarkemmin niin ei, ei se ollutkaan se oikea pala tähän.

Jossain vaiheessa sitä siirtyy niihin simppeleihimpiin kohtiin ja jättää vaikemmat joskus toiste tehtäväksi, pahimmassa tapauksessa siinä vaan käy niin , että niitä paloja ei koskaan tule ratkaistuksi vaan ne jäävät odottamaan sitä hetkeä, kun ei enää ole muuta vaihtoehtoa , kun alkaa työstämään niitä jos haluaa saada elämänsä palapelin kasaan.
Tai sitten vain antaa niiden olla ja elämän palapeli jää ikuisesti vajavaiseksi, koska ei ole rohkeutta tai voimia paneutua niihin vaikeisiin kohtiin.

Joskus toki se hetken pieni tauko koko palapelin tekemiseenkään ei ole pahasta ;)
Jalat kohti kattoa ja antaa vaan olla ja luottaa siihen , että saa niitä uusia ahaa! ajatuksia joita voi lähteä luovan taon jälkeen toteuttamaan.
Ja hetken huilin jälkeen sitä katselee sitä elämän palapeliä hieman erillaiselta kantilta ja uusin silmin.

Mä en tiedä kumpi mua jännittää enemmän se, että kuinka kauan menee ennen kuin mua koskevat paperit iteselleni saan vai se mitä niistä löytyy.

Mielenkiintoisen lisämausteen antoi virkailija jolta papereita pyysin, ensin tuli selitys siitä, että ei uskalla sanoa kuinka kauan papereiden saamisessa voi mennä henkilöstön supistamisen vuoksi ja samaan lauseeseen lisäys , että paperit lähetetään kyllä jos niitä löytyy.

Kauniisti toki kysyin miksi ei löytyisi ja perustelin mitä asioita paperit käsittelevät mutta tähän en koskaan saanut vastausta vain viestin , että mulle ilmoitetaan jos papereita löytyy.

Hyvin mielenkiintoista, koska koulutoimen sekä terveydenhuollon puoleltakin aiheesta papereita ja virallisia dokumentteja löytyy joten ihmettelisin suuresti, että näin ei sosiaalitoimen puolella olisi.

Toki jos olisi oletettavaa että arkistossa olisi tapahtunut esimerkiksi tulipalo voisivat paperit ja dokumentit olla tuhoutuneet mutta näin ei ole tapahtunut.

Joten, elämme siis hyvin jännittäviä aikoja ja tässä kohtaa ei voi muta tehdä kuin odottaa.
Odottaa ja mietiskellä mitä palaa sitä seuraavaksi lähtisi elämän palapelissä sovittamaan paikalleen.

 

Rautalankaa vai ratakiskoa?

Ihania, ihania hämmennyksen hetkiä uusille lukijoille tulla katsomaan sivustoa jossa lukee kohti unelmien Australiaa ja mä selitän mun lapsuuden traumoista :D

Juu, kyllä ne liittyvät toisiinsa ja kyllä mä olen edelleen menossa Australiaan.
Tarkalleen ottaen tämän vuoden syyskuussa olisi lento sinne maailman suunnalle lähdössä, kunhan vain ensin saan ne perhanan lippurahat koottua :)

Tämä kevät suunnitelma lähdön suhteen meni plörinäksi mun murrettua käteni ja homeoireiden pahettua, uusi koti on tällä hetkellä tärkeämpi kuin mut matka.

Mun lähtökohdat tähän elämään ja maailmaan ei ole olleet ne kaikkein helpommat ja omien unelmien ja toiveiden toteuttaminen on ollut aina hankalaa, etenkin usko siihen, että mä olen todellakin ansainnut itselleni jotakin hyvää ja ihanaa.

Mä olen tehnyt huiman matkan tähän missä juuri nyt olen ja käymällä läpi omaa elämääni ja kokemuksiani mä samalla teen myös tilit menneen kanssa selväksi jotta mä voin jatkaa kohti uutta.

Olisin toki voinut tehdä erillisen sivuston jossa kerron mun traumoista ja jatkaa täällä pinnallista hehkuttelua siitä kuinka unelma etenee, jos etenee.

Se ei vaan ollut mun juttu , koska tämä unelma ja sen toteutuminen vaatii multa myös  niiden omien varjoalueiden ja pelkojen työstämistä.

Toisaalta mä olen myös tällä hetkellä siinä tilanteessa, että koskien mun unelmaa matkustaa Australiaan en voi oikein tehdä mitään.
Kaikki taustatyö on tehty ja konkreettisia asioita voin työstää vasta kun saan ne liput tilattua.

Mä kyllä infoan heti, kun jotakin mullistavaa koskien mun matka unelmaani tapahtuu mutta siihen asti  mä työstän mun elämääni kokonaisuutena yhdessä mun unelmieni kanssa :)

 

 
 

Sunnuntai mietteitä

Sunnuntait ovat ehdottomasti viikon tylsimpiä päiviä.

Sunnuntaisin summaat menneen viikon tapahtumat , odotat uuden viikon alkua ja pahimmassa tapauksessa sunnuntai on se koko viikon saamattomin päivä.

Mikään ei innosta, mitään ei jaksa tehdä ja henkisesti elät jo maanantaita.

Voi sunnuntai,sunnuntai...

Harmaa ilma ja tihkusade ulkona ei huokuttele edes työntämään päätä ulos ja nauttimaan raikkaasta  kevät ilmasta.

Ajatukset pyörii samaa kulunutta rataa eikä niistäkään tunnu tulevan valmista tai edes mitään käyttökelpoista saati lähellekkään järkevää.
Rattaat ruosteessa ja keväthuollon tarpeessa aivan selkeästi.

Tasaisen harmaata niin tasaisen harmaata että oikein oksettaa tää tasaisuus.

Päivän hetkellisen ärtymyksen tunteen koin kun rakas siskoni laittoi mulle viestiä, että isäni hautamaksu täytyisi maksaa.

Jokavuotinen ristiriidan tunne, miksi mun täytyy osallistua?

Kröhöm, ei täydy mutta osallistun silti.

Yleensä.

Joka vuosi samat tunteet kuitenkin nousevat esille, miksi mä maksan ihmisen hautamaksua josta en muista mitään?
Miksi mulla ei ole mitään muistikuvia?
Millaista mun elämä olisi jos isäni eläisi, eikä olisi tehnyt raukkamaisesti itsemurhaa?
Miksi isäni teki itsemurhan?

Päälle vielä  sen 10 muuta kysymystä jotka lopulta aina jäävät vaille vastausta.

Mä en edes muista, koska olen viimeeksi isäni haudalla käynyt.

Siskoni kuoltua isäni hautajaisten surukortit  ja seppeileiden nauhat(?) siirtyivät mulle.
Vaikka olen lukenut ne monta kertaa en vain saa kiinni yhtään mistään sen ajan tunteista häntä kohtaan, en mitään muuta kuin ne kaksi muistoa joita mulla on.

Toinen on musta lukemassa kirjoja, lasten eläinkirjoja, suuri silmäisiä majavia ne mä muistan ja sen , että pidin noista kirjoista kovin.

En tiedä minne ne ovat vuosien saatossa hävinneet mutta muistan, että luin niitä isäni luona ollessa.

Toinen muisto on isäni hautajaisista, muistan kun söin lunta lapasistani ja katsoin kun veljeni vieressäni itki.
Muistan kysyneeni häneltä miksi hän itkee ja hän suuttuneena vastasi, että iskä on kuollut.

Ei tuoksua, ei kasvojen kuvaa, ei mitään.

Isäni kohdalla mulla on pelkkää tyhjää.

Lapsena en osannut kaivata jotakin sellaista mitä ei ollutkaan mutta teini-ikäisenä muistan ensimmäisiä kertoja olleeni vihainen isälleni siitä, että hän hylkäsi minut ilmaan minkäänlaisia muistoja.
Olinko niin huono ja kamala, että mua ei voinut rakastaa ja mut saattoi hylätä noin vain?

Sen mitä isästäni tiedän sisarusteni kertomana niin hän ei ollut se paras mahdollinen aviomies saati perheenpää muutenkaan mutta monta kertaa mietin, että olisiko elämäni ollut kuitenkin parempaa isäni eläessä kuin mitä se oli nyt lapsena ja nuorena.

Peruutus.

Ei mun elämä 24/7 kamalaa ollut, tai no varhaislapsuus kyllä mutta koulun aloituksen jälkeen joukkoon mahtuu paljon hyviäkin muistoja.

Hevoset,oi ilman noita mahtavia eläimiä mä en varmasti olisi tässä nyt.
Ilman uskomatonta rakkautta hevosia kohtaan,ja varmasti myös muutaman tallinomistajan mielestä rasittavaakin,  mulla ei olisi ollut pakopaikkaa  ja hetken rauhaa kaikesta.

Toinen mikä mut omalla tavallaan pelasti oli uskomaton lapsellisuus ja hidas kehitys.
Mä tiesin monista asioista enemmän kuin alakoululaisen kuuluisi tietää mutta kuitenkin olin järjettömän lapsellinen monessa asiassa.

Kaikesta elämän karmeudesta huolimatta mä katselin maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi hyvin hyvin pitkälle murrosikään asti.

Toisaalta se oli myös mun suojautumiskeino kaikelta.
Lapsellisena ei tarvinnut kohdata sitä kaikkea paskaa mitä elämä todellisuudessa tarjosi.

Kuitenkin ensimmäiset varsinaiset ja syvällisemmät vihantuneet isääni kohtaan koin vasta esikoiseni synnyttyä, raskaus aika meni omien lapsuuden traumojen pelkojen käsittelyssä mutta esikoisen synnyttyä koin uskomattomia epäonnistumisen sekä hylätyksi tulemisen tunteita isääni ajatellessa.

En vaan voinut käsittää miten ihminen voi julmasti hylätä lapsensa ja tappaa itsensä.

Tänään ajatellessani isääni tunnen syvää tyhjyyttä ja toisinaan myös sitä ärtymystä.

Mennyttä en voi muuttaa ja kysymyksiini en varmasti saa täydentävää vastausta koskaan.
Sen tiedän , että hänen täytyi olla todella  todella epätoivoinen ratkaisuunsa päätyessään.

Nyt aikuisena jo tiedän, että syy ei ollut minussa tai sisaruksissani, voisin jopa kuvitella, että hän koki tai kuvitteli tekevänsä palveluksen myös meille.

Sitäkään en vain saa varmasti koskaan tietää.

Ehkä mä joku päivä menen käymään taas isäni haudalla ja uskon , että pystyn jopa antamaan hänelle anteeksi sen , että hän ei ollut vierelläni kun häntä olisin eniten tarvinnut.

Ja kuten aina, maksan osani hänen hautamaksustaan, koska olenhan kuitenkin hänen tyttärensä.

Kuitenkin jossakin syvällä sisimmässäni mä edelleen kaipaan isääni ja  jotakin pientä muistikuvaa hänestä.