Samanlaiselta musta tuntuu juuri nyt menneen ja tämänkin hetken kanssa.
Mä kokoan oman elämäni palapelia, ne muistot jotka muistan ovat jo paikoillaan ja nyt mä yritän sovitella niitä muita paloja siihen palapeliin kaivamalla omia muistojani lisää sekä turvautumalla muiden lähelläni eläneiden muistojen varaan.
Se ei ole helppoa kun niitä jotka muistavat on monia mutta niitä keneltä asioita voi kysyä niin vähän.
Koska mä haluan muistaa mahdollisimman paljon ja, koska mä tahdon ainakin tietää jos en pysty mitenkään muistamaa mahdollisimman paljon pyysin vanhan kotikuntani sosiaalitoimesta kaikki mua koskevat paperit.
Mä haluan tietää kuinka on mahdollista että alle kouluikäisenä ojassa nukkuvaa lasta ei otettu huostaan, lasta joka on aivan varmasti oireillut vaikka miten ja varmasti myös näkyvästi.
Perheneuvola käynnit mä muista, muistan musteläiskä testit sen, että piti piirrellä ja leikkiä valvotusti.
Muistan kuinka mua vietiin millon kenellekkin hoitoon ja muistan humalan, väkivallan ja kaikki itkut, hädät ja kaikki ne väkivallan aiheuttamat jäljet .
Muistan , kun kuulin ensimmäisen kerran lausutut sanat " rakastan sinua", toinen makaa lattialla tappelun jäljiltä , turpaan saaneena ja toinen kuristaa tämän kaulaa.
Suudelma ja kaikki on jälleen niin kuin ennenkin.
Muistan miettineeni , että tätäkö rakkaus on.
Muistan terveydenhoitajan kasvot, kun kerroin hänelle mitä minulle on tehty ja muistan kuinka mua pelotti kertoa kaikki.
Muistan kuinka pyysin, että kertomaani ei kerrottaisi eteenpäin ja muistan terveydenhoitajan surulliset kasvot hänen sanoessa ettei hän voi olla kertomatta.
Muistan katseita, sääliä ja pilkkaavaa naurua.
Muistoja, palapelin paloja sieltä täältä.
Tätä hetkeä eläessäni ja kootessani mä tökin niitä samperin sinisiä taivaspaloja kymmeneen eri kohtaan kymmenen eri palan kanssa ja mikään ei kuitenkaan ole juuri se oikea pala siihen kohtaan.
Joskus saattaa pienen hetken näyttää siltä , että pala voisi jopa sopia mutta kas kummaa kun katselen hiukan tarkemmin niin ei, ei se ollutkaan se oikea pala tähän.
Jossain vaiheessa sitä siirtyy niihin simppeleihimpiin kohtiin ja jättää vaikemmat joskus toiste tehtäväksi, pahimmassa tapauksessa siinä vaan käy niin , että niitä paloja ei koskaan tule ratkaistuksi vaan ne jäävät odottamaan sitä hetkeä, kun ei enää ole muuta vaihtoehtoa , kun alkaa työstämään niitä jos haluaa saada elämänsä palapelin kasaan.
Tai sitten vain antaa niiden olla ja elämän palapeli jää ikuisesti vajavaiseksi, koska ei ole rohkeutta tai voimia paneutua niihin vaikeisiin kohtiin.
Joskus toki se hetken pieni tauko koko palapelin tekemiseenkään ei ole pahasta ;)
Jalat kohti kattoa ja antaa vaan olla ja luottaa siihen , että saa niitä uusia ahaa! ajatuksia joita voi lähteä luovan taon jälkeen toteuttamaan.
Ja hetken huilin jälkeen sitä katselee sitä elämän palapeliä hieman erillaiselta kantilta ja uusin silmin.
Mä en tiedä kumpi mua jännittää enemmän se, että kuinka kauan menee ennen kuin mua koskevat paperit iteselleni saan vai se mitä niistä löytyy.
Mielenkiintoisen lisämausteen antoi virkailija jolta papereita pyysin, ensin tuli selitys siitä, että ei uskalla sanoa kuinka kauan papereiden saamisessa voi mennä henkilöstön supistamisen vuoksi ja samaan lauseeseen lisäys , että paperit lähetetään kyllä jos niitä löytyy.
Kauniisti toki kysyin miksi ei löytyisi ja perustelin mitä asioita paperit käsittelevät mutta tähän en koskaan saanut vastausta vain viestin , että mulle ilmoitetaan jos papereita löytyy.
Hyvin mielenkiintoista, koska koulutoimen sekä terveydenhuollon puoleltakin aiheesta papereita ja virallisia dokumentteja löytyy joten ihmettelisin suuresti, että näin ei sosiaalitoimen puolella olisi.
Toki jos olisi oletettavaa että arkistossa olisi tapahtunut esimerkiksi tulipalo voisivat paperit ja dokumentit olla tuhoutuneet mutta näin ei ole tapahtunut.
Joten, elämme siis hyvin jännittäviä aikoja ja tässä kohtaa ei voi muta tehdä kuin odottaa.
Odottaa ja mietiskellä mitä palaa sitä seuraavaksi lähtisi elämän palapelissä sovittamaan paikalleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti