Hyvä vanhempi?

Raskausaika on ihmeellistä aikaa kaikin puolin.
Ei riitä, että kroppa venyy ja paikkuu vaan myös pään sisällä käy prosessi ja kypsyminen sekä valmistautuminen uuteen lapseen.

Odotan 3 lastani.
Mulla on ikää kohta 35 vuotta.

Ensimmäisen lapseni saadessani olin 20 vuotias ja viimeinen kerta kun mua käytettiin seksuaalisesti hyväksi oli , kun olin himpun vaille 16 vuotias.

Sain siis esikoiseni vain 4 vuotta tuon tapahtuman jälkeen.

Nyt tuosta tapahtumasta on melkein 20 vuotta.

Esikoisen syntymästä tulee ensi kuussa 15 vuotta.

Aika kuluu, ihminen kypsyy ja kasvaa vuosien varrella ihmisenä ja vanhempana lapsilleen.

Olisi hölmöä väittää ettei lapsuuden tapahtumat vaikuttaisi mitenkään mun vanhemmuuteen, kun ne vaikuttavat muhun vielä tänäkin päivänä ihmisenä.

Mä en ajattele menneisyyteni tapahtumia joka päivä, en välttämättä edes joka viikko tai kuukausi mutta tiedostan , että ne vaikuttavat muhun ihmisenä jokaikinen päivä.

On sanomattakin selvää, että lapsuuden koti , olosuhteet ja vanhemmat vaikuttavat suuresti siihen millainen ihminen susta tulee.
Hyvässä ja pahassa.

Musta ei tullut vaikka mummoni kovasti niin kuvitteli, äitini kaltaista alkoholistia tai edes huumeiden käyttäjää.
Ei musta täysin absolutistiakaan tullut mutta kännäykset mä jätän mieluusti muille samaten huumeet.
Mä en ole vuoden äiti kandidaatti mutta pyrin olemaan lapsilleni kuitenkin paras mahdollinen äiti kokemuksistani huolimatta.

Silti vielä tänäkin päivänä tietynlainen häpeän tunne kulkee mun mukanani ja varmasti myös vaikuttaa vanhemmuuteeni.

Kun mä odotin esikoistani mä muistan pelänneeni järjettömästi, että syntyvä lapsi olisi tyttö ja ,että musta tulisi samanlainen kuin minua hyväksikäyttänyt isäpuoleni.

Näin 15 vuotta myöhemmin tuo pelko tuntuu täysin naurettavalta, koska musta ei ikinä ole satuttamaan lasta niin kuin mua lapsena satutettiin.

Muistan vain tuohon aikaan lukeneeni jostain, että lasten hyväksikäyttäjät ovat usein kokeneet saman lapsena joten oletin , että jos saan tytön tuo "ominaisuus"  minussa pääsee jotenkin mystisesti valloilleen ja musta tulee hirviö lapsen synnyttyä.

En kyllä vielä tänäkään päivänä ymmärrä miksi pelkoni kohdistui vain tyttölapseen,mutta muistan helpotuksen tunteen, kun syntynyt lapsi oli poika.

Toisen raskauden aikana olin jo kypsempi ja vanhemmuudessa kasvanut sen verran, että mitään pelkotiloja lapsen sukupuolen suhteen ei enää ollut ja tiesin, että sisälläni ei ollut tuota kamalaa hirviötä joka lasta satuttaisi eikä sitä siellä ollut ikinä ollutkaan.

Lapsuuden arpia mä kannan edelleen mukanani silti ja ne arvet on vaikuttaa myös muhun vanhempana.
   
Kun mä olin lapsi ja koululainen ei kukaan koskaan käynyt missään mun koulun tai päiväkodin esityksissä tai juhlissa.
Jopa 9 luokan päättäjäisissä mä olin ainut jonka perhettä ei ollut paikalla yhtään.
Rippijuhlissa sentään sukua oli paikalla, vaikka etenkin äidilleni tilaisuus tuntui olevan yhtä tuskaa.

Omien lasteni juhlissa , tapaamisissa ja tapahtumissa olen pyrkinyt käymään mutta aktiivista  osallistujaa vanhempainkokouksiin ja yhdistyksiin musta ei ole.

Äitini mukana mä olen saanut sisäsyntyisen häpeän.

Lapsena mä kuvittelin , että syy on minussa.

Aikuisena mä ymmärrän , että syy oli äidissäni.

Hänen häpeän ja huononmuuden tunteensa ja ties mitkä muut vaikuttivat siihen, ettei hän halunnut osallistua lastensa elämään muuta kuin sen mikä oli pakko.

Pienenä ja myös myöhemmin kouluikäisenä oli parempi , että pysyin poissa tieltä ja silmistä.
Meille ei koskaan saanut tulla ketään yöksi, kaikissa ystävissäni oli jotakin vialla, naapuri oli töykeitä ja ärsyttäviä ja..... listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Herkkänä lapsena mä kuitenkin vaistosin myös kaiken takana olevan häpeän ja myös sen , että äitini saati isäpuoleni kaikki toiminta ei kestänyt päivänvaloa.

Ja toki tähän varmasti vaikutti myös pienen kyläyhteisön sanaton ja äänetön halveksunta perhettämme kohtaan.
Joka kohdistettiin suoraan meihin lapsiin ja etenkin muhun.

Kuitenkin tuolloin jo päätin , että omien lapsieni ei koskaan ikinä tarvitse surra sitä ettei vanhempia kiinnosta heidän elämänsä.

Esikoisen synnyttyä mä halusin varjella lasta kaikelta maailman pahalta, mä suojelinkin ehkä vähän liikaakin.

Esikoisen isästä erottuani ja uudessa suhteessa raskaaksi tullessani suojelin ja hyvittelin esikoiselleni eroani tämän isästä ja uudelle syntyneelle lapselle sitä että, tämän isä ei lasta ihan vielä olisi halunnut.

Korvasin lapsilleni kaiken  sen mielipahan ja kaiken maailman vääryyden minkä itse olin kokenut  ja koin sekä minkä koin heitä koskettavan oli se totta tai ei.

Ei mun lapsista sentään pilalle lällättyjä ole tullut, tietyt rajat olen kaikesta huolimatta heillä pitänyt vaikka rehellisesti käsi sydämellä voin myöntää , että rajojen vetäminen omille lapsille on mun suurin haaste ihan jokaikinen päivä.

Kun elää lapsuuden ilman rajoja, ilman huolenpitoa ja ilman rakkautta niin näiden kolmen asian tasapainoinen pitäminen omassa vanhemmuudessa on haaste.

Miten asetat rajat kun sulla itselläsi ei niitä ole ollut?
Mikä on liikaa huolehtimista tai mikä liiallista huolettomuutta?
Kuinka rakastaa niin että näytät sen joka päivä, kuinka kerrot sen?
Kuinka suojelet lastasi ilman että tukahdutat hänet tai suojelet liikaa tai mikä on liian vähän?

Varmasti samat kysymykset on jokaisessa vanhemmuudessa mutta luulen, että silloin on helpompaa ottaa mallia niistä omista lapsuuden kokemuksista,hyvistä ja huonoista ja muokata niistä  vastauksista omanlaisensa.

Mä en todellakaan tiedä millainen on hyvä tai täydellinen  vanhempi, mutta mä tiedän taatusti millainen ei ole hyvä vanhempi.

Toivon todella että, omien lasteni kanssa riittää kun mä teen parhaani ja osoitan, että välitän heistä todella.

Ja toivon, että mun lapset aikuisina kokee sekä tuntee olleensa lapsena turvassa ja rakastettuja.

Siitäkin huolimatta, että mä en äitinä välttämättä aina täyden kympin suoritukseen yllä enkä aina niitä rajojakaan osaa kunnolla asettaa, puolin enkä toisin.

Mutta niin kuin mun lapseni kasvavat joka päivä, niin myös minä kasvan ja kehityn vanhempana ja vaikka musta ei ikinä sitä täydellistä äitiä tulisikaan olen mä varmasti tuhat kertaa parempi vanhempi kuin omani ovat ikinä olleet.

Se riittää.

 

Elämän nuorallatanssia

Huh,edellisestä tekstistä onkin jo aikaa ja viimeeksi kerroin teille perhettämme kohdanneesta suuresta uutisesta koskien mukanani kulkevaa pientä salamatkustajaa.

No salamatkustaja voi hyvin, kirpuksi nimeämämme pieni ihme kasvaa ja kasvattaa mun mahaa hurjaa vauhtia.
Hyvin energinenkin tämä kirppu tuntuu olevan ja saan jo nyt valvoa öitä toisen mellastaessa yksiössään.

Elämä kuitenkin soljui pitkän aikaa omalla painollaan työ ja koti akseliin painottuen.

Vihdoin ja viimein saimme uuden isomman ja ennen kaikkea homeesta vapaan asunnon , muuttopäivää odotellessa nykyinen asuntomme oli kuin pommin jäljiltä muuttolaatikoiden ja vielä tarvittavien tavaroiden loputon sekamelska.

Syksy ja sateet toivat tullessaan myös jokavuotisen sairastamis kierteen ja polte päästä uuteen kotiin oli kova.

Toisaalta syksy on yksi lempivuodenaikojani, pimenevät ja viilenevät illat sekä syksyn tuoksu  on vain jotain mitä en voi olla rakastamatta.

Syksy tuo mukanaan myös tietynlaisen surumielisyyden, kesä on jäänyt taakse ja talvi tekee tuloaan.
Lämpimistä ja valoisista päivistä luopuminen ovat vaikeita ja syksyn harmauteen tottuminen vie aikansa.

Pitkän aikaa kaikki näytti menevän tasaisena virtana eteenpäin ja muuttopäiväkin vihdoin saapui yllättäen isännöitsijän soittaessa eräänä syyskuisena perjantai päivänä , että pääsemme jo tulevana viikonloppuna muuttamaan.
Edellisenä päivänä hän oli mulle ilmoittanut, että muuttamaan pääsemme vasta viikon päästä.

Kiireellä viestiä ystäville ja sukulaisille ja loput tavarat laatikoihin ja kohti uutta.

Samoihin aikoihin mun kädet olivat alkaneet oireilemaan puutumisella, turvotuksella ja jatkuvilla kivuilla.
Muuttopäivää edellisenä päivänä, kipujen valvottaman yön jälkeen mun oli pakko luovuttaa ja mennä lääkäriin.

Diagnoosina rannekanavan tulehdus ja viikko sairaslomaa.

Raskauden vuoksi mitään lääkityksiä panacodia lukuun ottamatta mulle ei voitu määrätä eikä tässä kohtaa mitään muitakaan hoitoja siihen asti kunnes Kirppu syntyisi ja nähtäisi kuinka paljon raskaus näihin oireisiin vaikuttaa.

Koittakaapa olla rehkimättä ja käyttämättä käsiä kun muuttoa pitäisi tehdä.

Helpommin sanottu kuin tehty ja etenkin muuton ensimmäisinä päivinä kivut ja turvotus käsissä oli aivan järkyttävät.

Rannetuet ja siteet helpottivat pahimpia oireita mutta aikaisemmin ohimenevät puutumiskohtaukset käsissä ja sormissa tulivat jäädäkseen.

Pari päivää töissä aiheutti oireiden pahenemista, ja uusia ei niin mukavia oireita mm.  ikäviä sähköiskun tunteita käsiä liikuttaessa, sormista ja käsistä hävisivät välillä kokonaan voimat ja pelkän maitopurkin korkin avaaminen tuotti ongelmia.

Taas valvottuja  öitä, ei niinkään kivun vuoksi vaan pähkäilyä siitä menenkö lääkäriin vai en.

Perjantai aamuna mulla tipahti täysin varoittamatta kahvikuppi käsistä, koko kättä pitkin meni kuin sähköisku kivun kera ja käsi oli hetken täysin voimaton.
Ja kahvit lattialla.

Ei auttanut muuta kuin soittaa lääkäriaika  sillä riski, että sama kävisi töissä ollessa oli aivan liian suuri.

Onnekseni mulle sattui lääkäri jolla oli aikaa paneutua muhun ja oireisiin ja hän todella tutki mun selän ja kädet perusteellisesti.

Diagnooseina karpaalitunneli- oireyhtymä, niska-olkavarsioireyhtymä ja kyynärhermo sairaus.

Hieman pisti hymyilyttämään tämän kaiken keskellä lääkärin toteamus noita kirjottaessa " ai eiks tähän mahukkaan enempää kuin kolme...".

En tosiaankaan halua edes tietää kuinka monta diagnoosia herra lääkäri siihen sairasloma lappuun olisi halunnut kirjoittaa.

Työt loppuivat sitten siihen.

Riski siitä, että jänteet napsahtavat poikki on  aivan liian suuri tai , että työnteko vaurioittaa lihaksistoa, hermoja ja jänteitä lopullisesti niin, että työnteko myöhemminkään ei ole enää mahdollista.

Katsotaan tilannetta uudestaan vauvan synnyttyä oli lääkärin saattosanat mulle.

Jos hyvin menee oireet häviävät raskausoireiden ja hormoonien laskettua jos huonosti niin en edes mieti niitä  vaihtoehtoja tässä kohtaan.

Syksy on luopumisen aikaa, mä luovuin töistäni ja koitan keskittyä tähän hetkeen ja omasta itsestä ja Kirpusta huolehtimiseen perhettä tietysti unohtamatta.

Töistä luopuminen toi mukanaan pelkoja, pelkoja mm. siitä kuinka selviämme taloudellisesti.

Näitä pelkoja mun täytyy vain työstää ja koittaa luottaa siihen , että asiat kyllä selviävät ja kaikella on tarkoituksensa. 

Pelot ovat kuitenkin vain  juuri niin vahvoja kuin me niille itse energiaa annamme.

Luottaminen ja kaikesta kontrolloimisesta irti laskeminen taas vaatii työtä ja työskentelyä itsensä kanssa, kaikkea ja kaikkia ei voi hallita eikä suunnitella etukäteen.

Siinäpä haastetta mulle joka on joutunut koko lapsuuden ja nuoruuden elämään pelossa ja täysin muiden ohjailtavissa ja hallittavissa vailla omaa päätösvaltaa tai edes kykyä siihen.

Hetki ja päivä kerrallaan.