Ei riitä, että kroppa venyy ja paikkuu vaan myös pään sisällä käy prosessi ja kypsyminen sekä valmistautuminen uuteen lapseen.
Odotan 3 lastani.
Mulla on ikää kohta 35 vuotta.
Ensimmäisen lapseni saadessani olin 20 vuotias ja viimeinen kerta kun mua käytettiin seksuaalisesti hyväksi oli , kun olin himpun vaille 16 vuotias.
Sain siis esikoiseni vain 4 vuotta tuon tapahtuman jälkeen.
Nyt tuosta tapahtumasta on melkein 20 vuotta.
Esikoisen syntymästä tulee ensi kuussa 15 vuotta.
Aika kuluu, ihminen kypsyy ja kasvaa vuosien varrella ihmisenä ja vanhempana lapsilleen.
Olisi hölmöä väittää ettei lapsuuden tapahtumat vaikuttaisi mitenkään mun vanhemmuuteen, kun ne vaikuttavat muhun vielä tänäkin päivänä ihmisenä.
Mä en ajattele menneisyyteni tapahtumia joka päivä, en välttämättä edes joka viikko tai kuukausi mutta tiedostan , että ne vaikuttavat muhun ihmisenä jokaikinen päivä.
On sanomattakin selvää, että lapsuuden koti , olosuhteet ja vanhemmat vaikuttavat suuresti siihen millainen ihminen susta tulee.
Hyvässä ja pahassa.
Musta ei tullut vaikka mummoni kovasti niin kuvitteli, äitini kaltaista alkoholistia tai edes huumeiden käyttäjää.
Ei musta täysin absolutistiakaan tullut mutta kännäykset mä jätän mieluusti muille samaten huumeet.
Mä en ole vuoden äiti kandidaatti mutta pyrin olemaan lapsilleni kuitenkin paras mahdollinen äiti kokemuksistani huolimatta.
Silti vielä tänäkin päivänä tietynlainen häpeän tunne kulkee mun mukanani ja varmasti myös vaikuttaa vanhemmuuteeni.
Kun mä odotin esikoistani mä muistan pelänneeni järjettömästi, että syntyvä lapsi olisi tyttö ja ,että musta tulisi samanlainen kuin minua hyväksikäyttänyt isäpuoleni.
Näin 15 vuotta myöhemmin tuo pelko tuntuu täysin naurettavalta, koska musta ei ikinä ole satuttamaan lasta niin kuin mua lapsena satutettiin.
Muistan vain tuohon aikaan lukeneeni jostain, että lasten hyväksikäyttäjät ovat usein kokeneet saman lapsena joten oletin , että jos saan tytön tuo "ominaisuus" minussa pääsee jotenkin mystisesti valloilleen ja musta tulee hirviö lapsen synnyttyä.
En kyllä vielä tänäkään päivänä ymmärrä miksi pelkoni kohdistui vain tyttölapseen,mutta muistan helpotuksen tunteen, kun syntynyt lapsi oli poika.
Toisen raskauden aikana olin jo kypsempi ja vanhemmuudessa kasvanut sen verran, että mitään pelkotiloja lapsen sukupuolen suhteen ei enää ollut ja tiesin, että sisälläni ei ollut tuota kamalaa hirviötä joka lasta satuttaisi eikä sitä siellä ollut ikinä ollutkaan.
Lapsuuden arpia mä kannan edelleen mukanani silti ja ne arvet on vaikuttaa myös muhun vanhempana.
Kun mä olin lapsi ja koululainen ei kukaan koskaan käynyt missään mun koulun tai päiväkodin esityksissä tai juhlissa.
Jopa 9 luokan päättäjäisissä mä olin ainut jonka perhettä ei ollut paikalla yhtään.
Rippijuhlissa sentään sukua oli paikalla, vaikka etenkin äidilleni tilaisuus tuntui olevan yhtä tuskaa.
Omien lasteni juhlissa , tapaamisissa ja tapahtumissa olen pyrkinyt käymään mutta aktiivista osallistujaa vanhempainkokouksiin ja yhdistyksiin musta ei ole.
Äitini mukana mä olen saanut sisäsyntyisen häpeän.
Lapsena mä kuvittelin , että syy on minussa.
Aikuisena mä ymmärrän , että syy oli äidissäni.
Hänen häpeän ja huononmuuden tunteensa ja ties mitkä muut vaikuttivat siihen, ettei hän halunnut osallistua lastensa elämään muuta kuin sen mikä oli pakko.
Pienenä ja myös myöhemmin kouluikäisenä oli parempi , että pysyin poissa tieltä ja silmistä.
Meille ei koskaan saanut tulla ketään yöksi, kaikissa ystävissäni oli jotakin vialla, naapuri oli töykeitä ja ärsyttäviä ja..... listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Herkkänä lapsena mä kuitenkin vaistosin myös kaiken takana olevan häpeän ja myös sen , että äitini saati isäpuoleni kaikki toiminta ei kestänyt päivänvaloa.
Ja toki tähän varmasti vaikutti myös pienen kyläyhteisön sanaton ja äänetön halveksunta perhettämme kohtaan.
Joka kohdistettiin suoraan meihin lapsiin ja etenkin muhun.
Kuitenkin tuolloin jo päätin , että omien lapsieni ei koskaan ikinä tarvitse surra sitä ettei vanhempia kiinnosta heidän elämänsä.
Esikoisen synnyttyä mä halusin varjella lasta kaikelta maailman pahalta, mä suojelinkin ehkä vähän liikaakin.
Esikoisen isästä erottuani ja uudessa suhteessa raskaaksi tullessani suojelin ja hyvittelin esikoiselleni eroani tämän isästä ja uudelle syntyneelle lapselle sitä että, tämän isä ei lasta ihan vielä olisi halunnut.
Korvasin lapsilleni kaiken sen mielipahan ja kaiken maailman vääryyden minkä itse olin kokenut ja koin sekä minkä koin heitä koskettavan oli se totta tai ei.
Ei mun lapsista sentään pilalle lällättyjä ole tullut, tietyt rajat olen kaikesta huolimatta heillä pitänyt vaikka rehellisesti käsi sydämellä voin myöntää , että rajojen vetäminen omille lapsille on mun suurin haaste ihan jokaikinen päivä.
Kun elää lapsuuden ilman rajoja, ilman huolenpitoa ja ilman rakkautta niin näiden kolmen asian tasapainoinen pitäminen omassa vanhemmuudessa on haaste.
Miten asetat rajat kun sulla itselläsi ei niitä ole ollut?
Mikä on liikaa huolehtimista tai mikä liiallista huolettomuutta?
Kuinka rakastaa niin että näytät sen joka päivä, kuinka kerrot sen?
Kuinka suojelet lastasi ilman että tukahdutat hänet tai suojelet liikaa tai mikä on liian vähän?
Varmasti samat kysymykset on jokaisessa vanhemmuudessa mutta luulen, että silloin on helpompaa ottaa mallia niistä omista lapsuuden kokemuksista,hyvistä ja huonoista ja muokata niistä vastauksista omanlaisensa.
Mä en todellakaan tiedä millainen on hyvä tai täydellinen vanhempi, mutta mä tiedän taatusti millainen ei ole hyvä vanhempi.
Toivon todella että, omien lasteni kanssa riittää kun mä teen parhaani ja osoitan, että välitän heistä todella.
Ja toivon, että mun lapset aikuisina kokee sekä tuntee olleensa lapsena turvassa ja rakastettuja.
Siitäkin huolimatta, että mä en äitinä välttämättä aina täyden kympin suoritukseen yllä enkä aina niitä rajojakaan osaa kunnolla asettaa, puolin enkä toisin.
Mutta niin kuin mun lapseni kasvavat joka päivä, niin myös minä kasvan ja kehityn vanhempana ja vaikka musta ei ikinä sitä täydellistä äitiä tulisikaan olen mä varmasti tuhat kertaa parempi vanhempi kuin omani ovat ikinä olleet.
Se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti