Kasvukipuja...

Tullakseen joksikin, isommaksi, aikuisemmaksi, viisaammaksi, täytyy aina kasvaa jollakin tavalla.
Aina se kasvaminen ei ole helppoa.
Saa oppia uusia asioita mutta joutuu samalla myös luopumaan vanhoista ja kokemaan välillä myös kipua.

Mä uskon että, ihmisen elämä on yhtä kasvamista, oppimista ja opettamista itseltä ja toisilta.
Jatkuvaa vuorovaikutusta elämän ja toisten ihmisten  kanssa.

Mä olen kasvanut henkisesti viimeisen kahden vuoden aikana enemmän kuin koskaan uskoin pystyväni edes kasvamaan.
Ei siinä, samanlainen hullunkurinen sekopää mä olen edelleen, vaikka henkisesti olenkin jättänyt paljon vanhaa taakseni ja ottanut uutta vastaan :)

Joskus kipua tuottaa se että, uusien asioiden omaksuminen ei ole niin helppoa kuin haluaisi.
Ja luottaminen ja uskominen omiin kykyihin ja itseensä on ainakin mulla välillä kiven alla.

On vaikea kuvitella tai edes tehdä  jotain muuta kuin mitä sun päähän on vuosien saatossa koordinoitu.
Ne koordinaatit täytyy ensin purkaa , ohjelmoida uudestaan ja vasta sitten voi ottaa uuden suunnan, päämäärän tai tavoitteen.

Kipua tuottaa se että, kun sä purat sun vanhat koordinaatit, käyttäytymismallit tai mitkä hyvänsä jotka sua on tähän mennessä ohjanneet sun täytyy päästää niistä irti ja vain yksinkertaisesti  luottaa siihen että uusi on parempi kuin vanha.

Toisille se on helpompaa kuin toisille, tässäkin asiassa me ollaan kaikki yksilöitä ja hyvä niin.

Toinen pystyy jättämään koko vanha  elämän tuosta noin vain ja siirtymään kohti uutta.
Toiselle taas pienikin muutos elämässä vaatii suuria ponnisteluja ja surutyötä sen  vanhan jättämiselle.

Mä taidan olla jossain noiden kahden keskivälillä :)

Toisaalta mä olen täysin valmis siirtymään eteenpäin, toteuttamaan unelmia ja suunnitelmia ja toisaalta se pieni lapsi mun sisällä jännittää ja sitä pelottaa jättää tuttu ja turvallinen.

Miten selität sille pienelle lapselle että, mitään pelättävää ei ole?
Etenkin kun et itsekkään tiedä kuinka ne asiat oikein menee, sulla on vain se luotto että, asiat kuitenkin järjestyy.
Niin kuin on aina tehnyt.

Tähän väliin on pakko kertoa kuinka mä pääsin eroon kammottavasta hammaslääkäripelostani.
Odotin esikoistani ja neuvolasta sain ohjeen mennä hammaslääkärille, tuohon kammottavaan ja pelottavaan paikkaan jota olin aina parhaani mukaan kartellut.
Ei auttanut, mentävä oli koska lapsen terveys oli etusijalla.

Istuin hampaat ja jalat tutisten hirveässä aulassa ,karmeiden hajujen ympäröimänä ja luulin oikeasti kuolevani.

Ihmisiä meni ja tuli ja samalla mä tajusin että, en mä mihinkään kuole.
Jos muutkin selviää hammaslääkäristä hengissä niin kyllä minäkin.
Hyvin yksinkertaista.

En edelleenkään rakasta hammaslääkärillä käyntiä mutta jokaisesta käynnistä mä olen selvinnyt hengissä, enkä mä enää pelkää koska mitään pelättävää ei ole.

Toki jos lähtisin netistä etsimään varmasti löytyisi niitä onnettomia jotka ovat kuolleet hammaslääkärin tuoliin mutta mä pidän kiinni siitä että, mä selviän jokaisesta käynnistä voittajana eli hengissä :)

Elämästä itsestään ei selviä hengissä, ikävä kyllä joskus meidän jokaisen aika täällä päättyy, ainakin tässä elämässä.

Mä koitan kertoa sille pienelle lapselle mun sisällä että, elämä täytyy elää.
Jokainen hengenveto on uusi mahdollisuus ja uusi mahtava tilaisuus.

Mitä sitten jos välillä tulee potku palleaan, seuraavalla kerralla osataan sitten väistää ainakin siitä suunnalta tullutta potkua.

Mä haluan , mä voin ja mä pystyn!

Vaikka se vaatisikin välillä kipua...

 


 









 

Kun kasvan isoksi...

 Lapsena mulla oli hyvin selkeät ajatukset mikä musta isona tulee ja mitä aikuisena aion tehdä.
Teininäkin mä tiesin mitä haluan tehdä aikuisena.

Lapsena halusin pitää omaa hevostallia... tehty, koettu ja rankaksi duuniksi huomattu.
Toki tämä unelma edelleen kytee mutta hieman pienemmissä mittakaavoissa kun ennen unelman toteutumista.
Ei kuitenkaan mitenkään ajankohtaista tässä elämän tilanteessa.

Teininä halusin tehdä töitä nuorten parissa... tehty ja täytyy sanoa että jos jotain työtä rakastin niin se oli tuo <3

Mä olen käynyt peruskoulun jälkeen 4 eri koulua, ollut yrittäjänä ja tehnyt töitä niin monessa eri paikassa etten jaksa kaikkia edes luetella.
Opiskelin lopulta unelma ammattiini mielenterveys-ja päihdetyön lähihoitajaksi.
Tein unelmatyötäni ja sitten vähän vähemmän unelmaduuneja, ja nyt olen tässä.

Alkuviikosta loppui keikkatyö lasten parissa, lapset ovat ihania mutta päiväkoti maailma ei ole enää mun juttu. 

Nyt mä poden identiteetti kriisiä, kuka mä olen, mitä mä haluan, miksi mä haluan ja kuinka mä voin saavuttaa sen mitä haluan.

Pyhällä hengellä ei elä, kokeiltu on sekin ja kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa että edes pelkällä kaurapuurolla ei elä saati sillä pyhällä hengellä.

Tällä hetkellä mä en tiedä muuta varmaa kuin sen että haluan Australiaan, sillä tiedolla ei kyllä perhettä ruokita.

Mikä musta tulee isona?
Mitä mä haluan tästä eteenpäin tehdä?

Mä osaan luetella sen seitsemän asiaa mitä mä EN halua mutta kun mun pitäs luetella asioita mitä mä haluan niin lista onkin huomattavasti lyhyempi.

Mua ahdistaa suunnattomasti etten tiedä kuinka tai miten mä tästä lähtisin etenemään.

Otanko työtä jota teen vain sen takia että, perheellä on varaa asua ja elää.
Vaihdanko kokonaan ammattia, hylkäisin unelma ammattini sen takia että, en löydä alalta omaa paikkaani ja työtä jota haluaisin oikeasti tehdä.

Mä olen kohta 34 vuoden aikana saanut kokea , tehdä ja nähdä suunnattoman paljon asioita, osa upeita ja osa vähemmän upeita mutta aina mä olen oppinut kokemuksistani jotain.
Ja aina mä olen myös kasvanut ihmisenä.

Ja aina on elämä kantanut, tavalla tai toisella.
Tällä kertaa mulla on kuitenkin inhottava tunne siitä että, mulla ei todellakaan ole edes hajua siitä mihin seuraavaksi.
Ei suuntaa, ei suunnitelmia.
Edelleen on asioita joista mä unelmoin, edelleen on asioita joita mä rakastan tehdä ja toteuttaa.

Joskus sitä miettii kuinka paljon helpompaa olisi olla edelleen lapsi, hetken miettimisen jälkeen muistan millainen oma lapsuus oli ja täytyy todeta että, ei , sitä ei ole todellakaan ikävä.

Toisaalta aikuisten suorittamis ja työpainotteinen maailma ei myöskään houkuta.

Mä katson jatkuvasti vierestä kuinka ihmiset painaa otsasuoni kireänä työtä jota tekee vain työn itsensä takia, tuskailee ja valittaa työn rankkuutta ja sitä että, mikään ei toimi ja ollaan siinä duunissa vain siksi kun ei muutakaan ole.
Tai uskotellaan itselle että, teen tätä vain sen aikaa kun muuta parempaa löytyy.

Eletään "sit kun" elämää joka ei koskaan toteudu kun ei uskalleta irrotautua siitä oravanpyörästä ja aleta oikeasti elämään.

Toki jokaisen oma henkilökohtainen valinta ja se mikä toiselle sopii ei sovi kaikille.

Mä  irrottauduin, lähdin duunista joka oli tappaa mut hitaasti sekä henkisesti että, fyysisesti.

Toki mä kaipaan sitä vakityön tuomaa varmuutta, joka kuukauden lopussa tulevaa tilinauhaa ja työyhteisöä ja sitä tiettyä varmuutta että hei, mä osaan mun työn ja mä tiedän mitä tehdä missäkin tilanteessa.

Mutta ei, mä en kadu mun ratkaisua.
Ja kyllä, mäkin elän vieläkin sitä "sit kun" elämää koska en ole velä tehnyt niitä oikeita ratkaisuja ja ottanut niitä ratkaisevia askeleita jotka mun tulee ottaa, että mä voin elää mun elämää niin kuin oikeasti haluan.

Mä uskon olevani tien risteyksessä jossa mä punnitsen eri vaihtoehtoja, eri suuntia elämässäni ja kun se oikea varmuus, oikea tieto mulle tulee otan sen ratkaisevan askeleen ja lähden oikeaan suuntaan tielläni.

Tarvitaan joskus seinä joka pysäyttää jotta meidän on pakko pysähtyä, pakko tehdä ratkaisuja 
 oman itsemme ja oman hyvinvointimme takia.

Mikä musta tulee isona... mä en vieläkään tiedä mutta lupaan nauttia tästä eteenpäin jokaisesta hetkestä, jokaisesta uudesta aamusta ja illasta joka mun eteeni tuodaan ja lupaan uskoa itseeni ja unelmiini ja lupaan että, mä löydän vielä paikkani elämässä ja löydän myös sen unelmieni duunin.