Jäähyväiset vuodelle 2013

Vuosi lähenee vääjäämättä kohti loppuaan, ja uusi vuosi kolkuttaa jo oven takana.

Kun katselen mennyttä vuotta ja mietin itseäni tasan vuosi sitten ja sitä kun olin ottamassa vuotta 2013 vastaan on tapahtunut niin paljon että, tuntuu siltä kuin mennyt vuosi olisi ollut huomattavasti pidempi ajanjakso kuin se todellisuudessa on ollutkaan.

Vaikka fyysisessä elämässä tapahtumat ja muutokset ovat olleet työpaikan jättämistä lukuun ottamatta pieniä on kasvua muuten tapahtunut niin paljon että saisin kirjan aikaiseksi pelkästään niistä kertomalla.

Jos olisin voinut kertoa itselleni vuosi sitten missä kohtaa ole nyt menossa tämän vuoden lopussa ja millaista kehitystä minussa ihmisenä on tuleva tapahtumaan, olisin kertonut itselleni samalla että, älä hätäile, tee niinkuin sydämesi sanoo, usko unelmiisi ja luota itseesi! :D

Samat asiat sanon itselleni nyt, kun uusi vuosi 2014 kolkuttelee jo muutaman tunnin päässä.

Uskon että, tuleva vuosi tulee muuttamaan elämääni monellakin tapaa, tänä vuonna istuttamani siemenet tulevasta alkavat pikku hiljaa itää ja pienet askeleet kohti unelmia on aika muuttaa kunnon harppauksiksi  :)

Unelmista on aika tehdä todellisuutta <3

Kiitän teitä kaikkia ihania blogini lukijoita tästä menneestä vuodesta 2013 ja toivotan teidät tervetulleiksi seuraamaan matkaani kohti unelmaani vuonna 2014! <3

Kiitos ja ihanaa sekä riemukasta Uutta Vuotta 2014 kaikille!!!

http://www.youtube.com/watch?v=L3HQMbQAWRc 

Jouluntaikaa

Kinkku laitetaan kohta uuniin, kuusi on tuotu sisälle ja viimeiset siivouksetkin on tehty.
Muutama lahja saa vielä päälleen jouluisen kääreen ja tiikerikakkukin on viittä vaille valmis.
Kotona tuoksuu joulu <3

On aika rauhoittua, syödä hyvin ja nauttia elosta ja olosta.
Samalla tulee mietittyä mennyttä vuotta ja mielessä siintä jo uusi vuosi ja uudet tuulet.

Tämän ihanan netistä löytämäni runon siivittämä tahdon toivottaa teille kaikille blogini  lukijoille oikein hyvää ja rauhaisaa joulua <3

Mitä kertoi mulle tonttu?

Pipari tuo joulun.

Kynttilä tuo joulun.

Himmeli tuo joulun.

Mitä muuta kertoi tonttu?

Antoi ajatuksen uuden,

kertoi joulun salaisuuden.

Rakkaus tuo joulun.

Näin kertoi tonttu.

 

 

 

 

 

Niin viiltävä on ikävä

Viime päivinä olen miettinyt pois nukkunutta siskoani paljon.
Asiaan vaikuttaa hyvin paljon se, että kaksi vuotta sitten tähän aikaan siskoni sairaudelle oli vihdoin löytynyt nimi ja joulukuu 2011 oli hänen viimeinen kuukausi meidän kanssamme.

Toisin sanoan käyn jälleen kerran muistoja läpi hänen viimeisiltä ajoiltaa. 
Viimeisiä aikoja sairaalassa, edellisen kesän muistoja, eilen aamulla muisteltiin nuorimman poikani kanssa siskoni vierailuja ja kaikkia hauskoja yhteisiä juttuja.

Kun tapahtumasta on kohta kulunut 2 vuotta tuntuu todella tärkeältä , että pojat eivät tätiään unohtaisi ja he ymmärtäisivät sen, että vaikka ihminen kuolee niin hän ei kuitenkaan koskaan täysin katoa tai vain häviä vain pois.

Mä olen ollut oman suruni kanssa huono esimerkki lapsilleni.
Melkein 2 vuotta on mennyt ennen kuin pystyn siskostani kunnolla puhumaan.
Vaikeaa ei ole kertoa sitä, että hän on kuollut tai mitään siihen liittyäviä asioita.
Vaikeaa on kertoa mitä minä tunsin ja tunnen. 
Ylipäätänsä kenellekkään, saati edes omalle perheelle.

Olen aina rakastanut joulua, koristeluja, lahjaostoksia, paketointia, perheen parissa oloa ja tiettyjä joulu"rutiineja" jotka toistuvat vuodesta toiseen.

Siskoni kuoleman jälkeen joulu on edelleen tärkeä mutta ei samalla tavalla.
Ei ole enää kiirettä, eikä stressiä.
Kaikki tapahtuu kaikessa rauhassa ja taustalla hiipii aina muistot siskoni viimeisestä joulusta.

Muistan kuinka onnistuin riitelemään siskoni kanssa  hänen ollessa sairaalassa, muistan viimeisen puhelun ja viimeisen viestin.

Muistan siskoni kivut ja muistan kuinka autoin häntä vessa käynnille.
Viimeisen ulkona käynnin ja viimeisen katseen ja heipat kun lähdin kotiin odottamaan omaa käsileikkausta.
Ja sen etten enää koskaan tuon jälkeen nähnyt häntä elossa.

Ja muistan kuinka toivoin ja rukoilin ettei hän kuolisi ainakaan jouluaattona.
Koska joulu ei sen jälkeen tuntuisi enää ikinä miltään.

Siskoni jaksoi vielä joulun yli, mutta ei enää omaan nimipäiväänsä asti vaan hän nukkui 27.12 aamuyöllä yksin pois.

Illalla olin kuunnellut Johanna Kurkelan Prinsessalle laulun juuri ennen nukkumaan menoa.

Muistan kun eilisen päivän toisen siskoni soittaman puhelun aamuyöllä ja muistan kuinka keitin aamukahvit ja katselin auringon nousua muistellen siskoani ja juoden viimeisiä "yhteisiä" aamukahveja.
Tuntuu käsittämättömältä, että tästä on kulunut jo kohta kaksi vuotta aikaa.



2 vuoden aikana ulkoisesti ei ole tapahtunut juurikaan mitään suuria mullistuksia mutta se miten mä olen kasvanut ihmisenä sisäisesti, se on jotakin aivan käsittämätöntä.
Toisinaan tuntuu, että se ihminen mikä olin 2 vuotta sitten, sitä ei ole enää olemassakaan.


No oikei, hieman liioittelua koska perusminä on ja pysyy ja hyvä niin :D

Luulen että jos nyt juttelisin siskoni kanssa hän nauraisi mun jutuille ja sanoisi, että mä olen selvinnyt hyvin ja, että mun pitää vain uskoa itseeni.
Me juteltaisiin kissoista ja eläimistä, perheestämme, nauraa käkätettäisin tyhmille jutuille ja lopuksi siskoni sanois mulle että koittakaahan muistaa käyttäytyä :D 
Pilke silmakulmassa tietysti <3

Suru muuttaa muotoaan, se ei ole läsnä enää joka hetki mutta edelleen se on aivan yhtä musertava kuin alussakin ja ikävä on niin tyhjää ettei sitä pysty täyttämään mikään.

Elämä kuitenkin jatkuu ja muistot jää.

Kiitos ihana rakas isoliskoni niistä 32 vuodesta jotka sain kanssasi viettää, kiitos suruista ja iloista ja kiitos että olit siskoni <3

Me pärjätään kyllä, vaikka aina se ei olekkaan helppoa <3

 

Valoa tunnelin päässä

Olin eilen töissä!
Siis ihan oikeissa lähihoitajan hommissa, duunissa jossa olen joskus opiskelu aikoina tehnyt keikkaa ja josta pidin jo silloin kovasti.
Työ ei ollut nuorisotyötä mutta päihdealan hommia kuitenkin ja mä TYKKÄSIN.

En ollut edes tajunnut kuinka paljon olin kaivannut työn tekoa ja työyhteisöä ja vain muutakin kun kotiseinien katselua sekä arkirutiinien pyörittelyä.

Ihanaa!

Ja tuo keikka poiki heti uuden vuoron ja perjantaina menen samaan paikkaan aamuvuoroon.
Ja tänään sain ihanan soiton jossa mulle tarjottiin vielä lisää työvuoroja ensi kuussa :)
 
Eilisen iltavuoron aikana mulle myös tarjottiin keikkatöitä  eräästä toisesta työpaikasta ja huomenna menen sinne haastateltavaksi ja katsomaan onko tuo keikkatyö minua varten.
Sen verran tarkaksi olen tullut, että en ota enää työtä vastaan joka ei omalta tai hyvältä heti ensituntumalta tunnu.

Kelakin teki vihdoin ja viimein päätöksen tänä aamuna ja 2kk piina päättyy vihdoinkin.

Olo on samanlainen kuin olisin saanut maailman upeimman joululahjan ennakkoon <3

Mä selvisin!!

Voin hyvin kuvitella miltä maratoonin juosseilta tuntuu maaliviivan jälkeen, olo on väsynyt, lihakset on maitohapoilla ja hymykin on väkinäistä mutta sisällä palaa uskomaton roihu ja päässä huutaa sanat: "mä selvisin, mä voitin, mä tein sen!"

Ja kohta uskaltaa jo hymyilläkkin :)

Tässä kohtaa on pakko myöntää etenkin itselleni, että ne pelot ja asiat mitä eniten pelkää eikä välttämättä myönnä niitä edes itselleen peloiksi niin juuri niillä on tapana tulla oppiläksyinä elämään aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes ne  asiat on käsitellyt itsensä kanssa ja ennen kaikkea hyväksynyt ne sellaisina kuin ne ovat ja eteen tulevat.

Jos mä jotain olen pelännyt niin juurikin sitä, että ei ole rahaa elämiseen.
Kerran sen todellisen köyhyyden ja rahattomuuden kokeneena se on ollut mun pahin pelko ja häpeä siitä lähtien.

Ja kas kummaa, rahattomuus tuli mun eteen uudestaan ja mä selvisin siitä.
Ja vieläpä yllättävän hyvin.

Okei, osin tässä on kyllä mun omista valinnoistakin kyse.
Mä olisin voinut jatkaa keikkahommia vanhusten parissa tai päiväkodeissa.
Kyse oli kuitenkin siitä, että en halunnut enkä halua tehdä työtä joka oikeasti ei ole mua varten ja jota en täydestä sydämestäni voisi tehdä ja  kaikenlisäksi mun kroppa ei yksinkertasesti enää pysty noihin töihin.
Etenkin olkapäät on siinä kunnossa , että kauaa ei enää tavitse raskasta fyysistä työtä tehdä kun leikkaus on jo pakollinen.

Omalla terveydellä leikkiminen ei satu loppupeleissä kenenkään muun nilkaan kuin omaan ja sen menettäminen on ainakin mulle liian kova hinta siitä, että tekisin työtä jota en kuitenkaan täydestä sydämestäni halua tehdä.

Lapset on ihania, vanhukset on suurin osa ihania mutta kumpikaan ala ei sellaisenaan ole se mitä sydämestä haluan tehdä.

Ja elämähän on täynnä valintoja, toiset helpompia ja toiset vaikeampia.
Osa valinnoista johtaa helpompaan polkuun elämässä ja toiset sitten taas vähän hankalempaan risukkoon.

Mä tunnetusti teen asiat aina vaikeamman kautta joten tämäkin piti kokea jotta voisin taas nauttia työn teosta sekä siitä, että pankkitilillä on säännölliset tulot.

Toisaalta tämän jälkeen se työ ja toimeentulo maistuukin ihan erilaiselta kun aijemmin ja sitä osaa aivan taatusti arvostaa taas ihan eri lailla kuin aijemmin <3

Kaikki ei ole itsestäänselvää vaikka me joskus aina unohdutaankin niin ajattelemaan ja joskus siitä herääminen vaatii niitä rankkojakin kokemuksia.

 









 

Elämän karkulainen

Jo hyvin nuorena päätin, että kun olen tarpeeksi vanha lähden kotiseudultani pois.
Inhosin tuota pientä kaupunkia ja sen ihmisiä yli kaiken ja musta tuntui, että tukehdun sen sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan.

Samalla halusin aloittaa alusta jossain jossa mua ei tunnettaisi ja jossa ihmisillä ei olisi musta jo valmiiksi negatiivista mielikuvaa.

Päädyin loppujen lopuksi Kotkaan.

Mitä enemmän vuosia täällä vietän, sitä enemmän mä tunnen ihmisiä ja enää ei voi käydä edes kauppareissua ilman että vähintään 5 tuttua ei tulisi vastaan.

Monelta paikkakuntalaiselta kuulee kuinka sisäänpäin kääntynyt kapunki tämä on ja kuinka pystyyn kuollutta täällä on.

No jaa, mä tykkään.

Vuosien saatossa olen oppinut rakastamaan merta, toki edelleen kaipaan Saimaan rantoja ja järvivettä sekä lempeää kesätuulta.
Nautin merituulesta ja ehkä ainut asia mihin en totu on se , että talven tulo kestää merenranta kaupungissa pidempää kuin muualla.

Vuosien saatossa mä olen oppinut myös jotain todella tärkeää.
Omaa menneisyyttä ja sitä kuka sä olet ja mistä sä tulet ei pysty pakenemaan.

Vaikka sä aloittaisit elämäsi kymmenen kertaa täysin uudessa paikassa , täysin tyhjästä niin sä kannat silti mukanasi sitä kuvaa ja sitä taakkaa itsestäsi sisimmässäsi jota sä alunperin pakenit lähtiessäsi.

Vaikka ympäröivä maailma olisi mikä hyvänsä, se mikä sä olet sisimmästäsi, se mitä sä pelkäät ja haluat piilottaa se tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella ja halusit sitä tai et.

Pakenemalla sitä , pakenet elämää ja itseäsi.

Mä en väitä etteikö maisemanvaihdos auttaisi, ainakin omalla kohdalla se toi esiin sen puolen musta joka kotiseudullani jäi aina kaiken muun varjoon.
Löysin sen todellisen minäni, ilman ennakko odotuksia tai kuvitelmia.

Mutta auttoiko maisemanvaihdos niihin arpiin joita kotiseudullani olin saanut?
Ei, ne on ja pysyy ennen kuin mä itse pystyn ne käsittelemään ja antamaan anteeksi.

Samalla mä olen myös tajunnut, että en mä inhoa mun kotiseutua, en edes niitä ihmisiä siellä.
Mä inhoan itseäni, ja edelleen mä häpeän sitä kuka mä olen ja mistä mä olen tullut ja ennen kaikkea sitä mitä mä olen kokenut.

Mä olen viime aikoina joutunut useasti miettimään syitä miksi haluan juuri Australiaan.
Luulen, että alunperin yksi syy lähteä maailman toiselle puolelle oli juurikin halua paeta tätä tylsää ja tavallista arkea, halu kokea jotain, olla  hetken joku muu, nähdä ja kokea jotain erillaista.
En väitä, että nuo olisi huonoja syitä mutta ymmärrän nyt myös sen, että pakenemalla hetkeksi elämää täällä en ratkaise niitä todellisia ongelmia omassa elämässäni.

Tämä ei tarkoita ettenkö haluaisi Australiaan, luulen vain, että syyt miksi haluan ovat tätä matkaa tehdessä muuttuneet ja syventyneet.
Halusta on tullut polttava pakko, ilman , että syynä olisi pakeneminen tätä todellisuutta ja tätä hetkeä. 

En väitä , että mun tapani olisi se ainoa oikea, ymmärrän myös, että meistä jokaisesta itsestämme on  kiinni miten elämämme elämme, se mikä sopii toiselle ei välttämättä ole hyvä just sulle.

Mutta jos syynä on pakeneminen omaa itseä ja sitä kuka on, sillä ei varmasti saavuta pidemmän päälle mitään.

Ehkä joku kaunis päivä lähitulevaisuudessa mä pystyn menemään kotiseudulleni juuri tälläisenä kuin olen, arpeni ja itseni hyväksyen, ilman , että mietin ja pelkään näenkö vanhoja tuttuja ja mitä he mahtavat minusta ajatella.

Kuka MINÄ olen?

Olen äiti, olen puoliso, olen sisar, olen tytär, olen lähihoitaja....

Silti mä en tiedä kuka minä oikeasti olen.

On työminä, on kotiminä, on arkiminä, bileminä....

Kuka noista minä oikeasti olen?

Minulla on nimi,osoite, puhelinnumero, sosiaaliturvatunnus...

Millainen minä olen?

Oikeasti, ilman esiintymislavaa, esiripun takana ennen kuin joku muu minä astuu esiin.

Tiedän mistä minä pidän, rakastan eläimiä, luontoa, hyviä kirjoja, ihmisiä, keskusteluja, elokuvia, hassuttelua....

Kertooko ne millainen minä oikeasti olen?

Entä asiat joita en ole vielä tehnyt mutta joista uskon pitäväni, kertovatko ne millainen olen nyt vai vasta kun olen ne tehnyt?

Haluan Australiaan ja Irlantiin, haluan matkustaa, haluan oman maatilan, pari hevosta, koiria, yhden lapsen lisää, häät, kirjoittaa kirjan....

On asioita joita tiedän haluavani ja asioita joita luulen tietäväni haluavani, haluanko niitä kuitenkaan oikeasti?

Mistä minä voin tietää?

Jos teen asioita joita olen aina halunnut tehdä, muutunko minä?

Entä jos en pidäkkään niistä asioista joita olen aina halunnut tehdä?

Tunnen olevani perhonen kotelossa, enkä osaa päättää haluanko jäädä sinne vai pyrkiä ulos.
En tunne itseäni , saati ympäröivää maailmaa.
Olenko osa sitä vai se osa minua?

Pystynkö levittämään siipeni ja lentämään vai koituuko tämäkin ensilento kohtalokseni ja rikon siipeni ja jään pyristelemään maahan, muiden armoille tai hitaaseen kuolemaan.

Tunnen pimeän puoleni, tunnen myös hyvän minäni.

Onko todellinen minä jossain siinä välissä? 
Tasapainossa kummankin kanssa.

Minulla on menneisyys, tämä hetki ja myös tulevaisuus.
Mikä niistä määrittelee minut?
Tarvitseeko niistä minkää määritellä, vai voinko vain olla minä?

Kelpaanko, riitänkö, selviänkö, olenko hyvä....

MINÄ!

Saanko olla minä, tälläisenä kuin olen, juuri tässä, juuri nyt, vaikka huomenna olisin jo toisenlainen tai vaikka esirippu olisikin jo noussut ja joku muu minä olisi astunut lavalle?
Saanko?
Vaikken edes  tietäisi kuka minä olen?

 

 



 
 



 
 
 
 

Minä ja muut

 Kun mä eilen kirjoitin Epätoivoa ja kyyneleitä päivitystäni mä huomasin jälleen kerran miettiväni mitä muut ajattelevat minusta.

Kyse ei ole siitä, että häpeäisin menneisyyttäni vaan siitä, että mä häpeän itseäni.
Sitä kuka mä olen.
Se häpeän tunne on niin syvälle muhun juurrutettu, että mä joudun tekemään vielä pitkän tovin töitä jotta oppisin sen kanssa elämään.

Mä pystyn puhumaan  kenen kanssa tahansa asioista joita mulle on tapahtunut, mä pystyn ulkoistamaan itseni niistä tapahtumista ja tilanteista MUTTA  niille häpeän ja itseinhon tunteille mä en ole vielä pystynyt tekemään mitään.
Mä ymmärrän realistisesti että mun lapsuudessa tapahtuneet asiat eivät ole mun vika ja, että ne ovat menneisyyttä joita mä en enää pysty muuttamaan millään tavoin.

Mun pitäisi olla vihainen niille aikuisille jotka mun elämässäni silloin olivat mutta vaikka mä kuinka yritän niin mä en pysty siihen.
Inhoa mä kyllä tunnen mutta ymmärrän myös että jokainen heistä on omalla tavallaan ollleet sairaita, kipeitä ja satutettuja.
Tosin sekään ei anna heille oikeutta eikä anteeksiantoa siihen mitä minä jouduin kokemaan.

Tai entäs mun entiset koulutoverit, he olivat lapsia, joille jo kotona opetettiin että mun perhe on outo ja kummallinen ja me ollaan vähän kuin ö-luokan kansalaisia ja siihen kun lisätään asioita joita lapsen pää ei pysty käsittelemään ymmärrän täysin heidän reaktionsa minua kohtaan.
Tähän väliin täytyy todeta, että ei en minäkään mikää mikään syytön ole pahan suuni ja ilkeiden sanojeni takana mutta ne olivat suojamuurina sen satutetun ja heikon lapsen ympärillä.
En silti kanna heille kaunaa tai vihaa, näin tapahtui ja he toimivat siinä tilanteessa heidän omien voimavarojensa turvin.

Mä olen myös kokenut elämässäni raskaana oppituntina sen mitä käy jos yrittää miellyttää kaikkia ympärillä olevia, se on kirjaimellisesti sitä että kun kumarrat toiseen suuntaan niin myös samalla pyllistät toiseen.
Tuo oppitunti oli mulle niin raskas ,että ajoin itseni aivan loppuun sekä fyysisesti että henkisesti.
Ja kesti hyvin pitkä aika ennen kuin sain itseni koottua takaisin kasaan.

Mut on siis sen tuhannen kerran lytistetty, rutattu ja potkittu kasana nurkkaan mutta aina mä olen jostain löytänyt sen voiman jolla mä olen sieltä noussut.

Mä luulen, että kyse ei ole edes huonosta itsetunnosta vaan siitä opitusta käyttäytymismallista jonka muhun on jo lapsuudesta saakka istutettu, sekä perheen että ympäröivän ympäristön kautta.

Ihmisillä mun ympärillä on hassu kuva musta tai siis tottahan ne myös  on, että mä olen lähes aina iloinen, ulospäinsuuntautunut , avulias,hauska, sekopää  jne jne.

Jotain hassuimpia mielikuvia minusta joita mun eteen on tullut on se, kun mulle on sanottu, että hyvähän mun on olla kun oon niin täydellinen.


MINÄ?
Joka olen sisältä tuhannen miljoonan sirpaleista rakennettu sen tuhannen kerran?
Joka vieläkin näkee itsensä sinä satutettuna lapsena ja joka vain edelleen toivoo että hänet hyväksyttään juuri sellaisena kuin on?
Joka ottaa kaikki maailman murheet olkapäilleen, vain siksi ettei muiden niitä tarvitsisi kantaa koska uskoo että, on ne itselleen ansainnut.

Mä myös tiedostan ,että minä itse olen itseni pahin vihollinen.
Kun muut etsii syitä ympäriltään mä kaivan ne aina itsestäni.

Niin kuin eräs rakas ihana ihminen sanoi, meissä jokaisessa on pimeä puolemme.
On meistä itsestämme kiinni hyväksymmekö sen ja osaammeko sen kanssa hyväksyen myös elää.

Mä pystyin vasta vähän aikaa sitten myöntämään itselleni oman pimeän puoleni.
Toki mä olen tiedostanut ja tiennyt sen olemassa olosta koko ajan mutta sen myöntäminen ääneen, tai tässä tapauksessa kirjoittaen eräälle ystävälleni oli mulle iso juttu.

Ja mä haluan jakaa myös sen teidän kanssa. 
Miksi? 
Koska mä en enää suostu häpeämää itseäni ja koska mä en enää suostu satuttamaan itseäni ja sitä pientä lasta mun sisälläni.


... mä olen itse itseni pahin satuttaja, henkisesti mä tapan ja raiskaan ja pahoinpitelen itseäni jatkuvasti. 
Ja mä nautin siitä kun se pieni lapsi mun sisällä ulvoo tuskasta koska vain siten mä tunnen eläväni ja pystyväni kostamaan kaiken sen mitä mä olen kokenut ja mitä vääryttä mä olen elämässäni tehny.

 Mä otan kaiken paskan niskaani ja kidutan sillä itseäni, ja auta armias jos mä teen tietoisen ja tiedostamattoman virheen niin mä kyllä teen tasan tarkkaan kaikkeni,että mä muistan ne joka ikisen ja jokaista pikkutarkaan yksityiskohtaa myöten.
Ja mä annan sen pienen lapsen sisälläni myös tuntea ne.

On helppoa sanoa että armahda itsesi, anna itselles anteeks.
Kyllä mä olen niin tehnytkin, tulee vaan hetkiä, päiviä, tilanteita jollon joku asia nostaa ne taas pintaan ja mä olen taas samassa kierteessä.
Joku vois sanoa että se on opittua käytösmallia, se on mun keino selviytyä.

 Mä taidan vaan olla jo niin väsynyt siihen ja se pien lapsi mun sisällä jo niin turtana kivusta ja kaikesta pahasta jota mä ja muut ollaan sille aiheutettu että sama käyttätysmismalli ei vaan enää toimi, ei ainakaan samalla tavalla kuin ennen. 
Hätähuuto?
Kun olisi tunne, että mä hukun, uppoan enkä mä pysty tekemään mitään vaikka kuinka räpiköisin ja koko ajan mä vedän enemmän ja enemmän vettä keuhkoihin.
Koska mä hukun, annanko mä pelastaa itseni ja ennen kaikkea pelastanko mä itse itseni?...

Mun unelma kohti Australiaa on samalla mun matka kohti kokonaisvaltaista eheytymistä.
Tie ei ole ollut helppo, harvoinpa se muutenkaan on sitä.
Mä luulen, että kun mä olen vihdoin Australian maaperällä mä olen jos en jo täysin eheytynyt niin ainakin hyvin pitkällä jo siinä.

Mä en kaipaa sääliä, mä olen tavannut elämässäni ihmisiä jotka ovat säälineet mua, ja samalla he ovat jälleen kerran tiedostamattaan latistaneet mua ja sitä kuka ja mikä MINÄ olen.

Sääli ei ole rakkautta eikä aitoa välittämistä.
Sääli antaa luvan voivotella ja murehtia, kauhistella, jäädä tapahtuneeseen, ja se ei kanna ketään mihinkään.
Sääli satuttaa siinä missä rumat sanat tai välinpitämättömyys.
Sääliessäsi toista ihmistä sä asetut hänen yläpuolelleen tahtomattasi.


Mä haluan vain ja ainostaan sitä , että mut nähdään ja hyväksytään vihdoin  sellaisena kuin mä oikesti olen.
Virheineni, arpineni ja kaikkine hyvine ja huonoine puolineenkin.

Ja ennen kaikkea mä haluan että, mä itse opin rakastamaan ja hyväksymään itseni juuri tälläisenä kuin olen <3
Ilman, että mun tarvitsee enää koskaa miettiä mitä muut minusta ajattelevat.

 







 

Epätoivoa ja kyyneleitä

Kipeänä taas...
Vastahan mä kuukasi sitten olisin aivan täysin samanlaisessa nielu-kuume-lihassärky tulehdustilassa.
No jos vetää melkein puoli vuotta putkeen antibiottia niin ei kai tuo ole ihme että, vastustuskyky on niin alhainen että kaikki taudit hyökkää ilomielin kiinni.
Ja loppupeleissä ei mikään muu auta kun jälleen kerran uusi ab-kuuri.
Todella turhauttavaa.

Mun täytyy sanoa että, mua ahdistaa.
Mä olen ollut nyt tasan kk työttömänä, mä tulen hulluksi kotona mutta mitään järkevää työtäkään ei tunnu löytyvän, ei edes sitä mummon hoitoduunia.
Tosin eipä tämä mun jatkuva sairastaminenkaan edesauta työn saantia.

Kela sössii tukien kanssa ja mulla pyörii matti ja maija kukkarossa.
Ja laskupinot huutaa hoosiannaa kaapissa. 

Ihan en kyllä tätä ajatellut kun vakiduunista lähdin.

Mä otin riskin ja uskoin unelmaani,toistaseksi se ei ole tuonut muuta kuin vastoinkäymisiä tullessaan.

Toisaalta mä olen saanut mielettömästi uusia ja ihania ystäviä <3
Mulla on ollut aikaa tehdä ja keskittyä just niihin asioihin mitä olen aina halunnut tehdä <3
Mä olen kasvanut ihmisenä aivan mielettömästi henkisesti <3
Ja paljon, paljon muuta aivan upeita ja ihania asioita <3

Harmi että, noilla asioilla ei täytetä ruokakaappia tai makseta laskuja.

Mä olen kuitenkin peruspositiivinen ihminen, on hyviä ja on huonoja päiviä mutta niistä huonoistakin päivistä löytyy aina jotain hyvää.

Ja uskon että, kaikella on tarkoituksensa.

Mun unelmat eivät ole hävinneet mihinkään, mä haluan edelleen Australiaan <3
Ja mä haluan edelleen työskennellä nuorten kanssa koska mä todella tiedän olevani siinä työssä hyvä.

Miksi mä olen tässä?
Miksi kaikki menee tasaseen tahtiin alaspäin?
Mikä tarkoitus tällä kaikella on?

Voi kumpa mä vaan tietäisin.

Yksi osa musta huutaa mulle että, "kato nyt mitä sä teit, sä olet luuseri ja epäonnistuit,pitikö olla tyhmä!"
Toinen sanoo,"usko vaan kaikki muttuu vielä paremmaksi, älä luovuta vielä, kohta kaikki muuttuu, sä olet selvinnyt pahemmastakin".

Ikävä kyllä ensimmäisen karjujan ajatukset on piikkinä lihassa ja ne tuntuu ja kovaa.

Mutta toisaalta, mä olen kyllä selvinnyt vaikka mistä.
Perheväkivallasta, hyväksikäytöstä, koulukiusaamisesta, syömishäiriöstä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, köyhyydestä....jne jne.

Mä olen kulkenyt todella pitkän tien siihen missä mä nyt olen.
Mä olen kokenut vaikka mitä mutta kaikesta mä olen selvinnyt, en aina ilman haavoja mutta ainakin joka kerta vahvempana.
Ja vaikka arvet eivät ole kauniita, mun mielestä, niin ne ovat osa minua.
Ne kertoo jokaisesta taistelusta ja siitä että mä selvisin, en aina voittajana mutta hengissä kuitenkin.

Toisaalta sitä miettii että, eikö olisi jo munkin aika saada nauttia, kokea ihania asioita elämässä ilman että, mun täytyy veren maku suussa niiden eteen tehdä töitä?
Ja käydä kerta toisensa jälkeen makaamassa ojan pohjalla ennenkun mä saan edes  maistaa tilkan siitä elämän eliksiiristä jota onneksi kutsutaan.

Toisaalta, oleko mä niin tottunut siihen että, kaikki tulee vaikeimman kautta että en vain osaa itse uskoa siihen että, kaikki onkin ihan helposti saavutettavissa?
Että, se olenkin minä itse  joka tekee kaiken vaikeasti?

Oli miten oli tilanne ei tällä hetkellä muuksi muutu ja mun täytyy vain hyväksyä se, sattui se kuinka paljon hyvänsä.

 

 



 
 
 



 
 

Kasvukipuja...

Tullakseen joksikin, isommaksi, aikuisemmaksi, viisaammaksi, täytyy aina kasvaa jollakin tavalla.
Aina se kasvaminen ei ole helppoa.
Saa oppia uusia asioita mutta joutuu samalla myös luopumaan vanhoista ja kokemaan välillä myös kipua.

Mä uskon että, ihmisen elämä on yhtä kasvamista, oppimista ja opettamista itseltä ja toisilta.
Jatkuvaa vuorovaikutusta elämän ja toisten ihmisten  kanssa.

Mä olen kasvanut henkisesti viimeisen kahden vuoden aikana enemmän kuin koskaan uskoin pystyväni edes kasvamaan.
Ei siinä, samanlainen hullunkurinen sekopää mä olen edelleen, vaikka henkisesti olenkin jättänyt paljon vanhaa taakseni ja ottanut uutta vastaan :)

Joskus kipua tuottaa se että, uusien asioiden omaksuminen ei ole niin helppoa kuin haluaisi.
Ja luottaminen ja uskominen omiin kykyihin ja itseensä on ainakin mulla välillä kiven alla.

On vaikea kuvitella tai edes tehdä  jotain muuta kuin mitä sun päähän on vuosien saatossa koordinoitu.
Ne koordinaatit täytyy ensin purkaa , ohjelmoida uudestaan ja vasta sitten voi ottaa uuden suunnan, päämäärän tai tavoitteen.

Kipua tuottaa se että, kun sä purat sun vanhat koordinaatit, käyttäytymismallit tai mitkä hyvänsä jotka sua on tähän mennessä ohjanneet sun täytyy päästää niistä irti ja vain yksinkertaisesti  luottaa siihen että uusi on parempi kuin vanha.

Toisille se on helpompaa kuin toisille, tässäkin asiassa me ollaan kaikki yksilöitä ja hyvä niin.

Toinen pystyy jättämään koko vanha  elämän tuosta noin vain ja siirtymään kohti uutta.
Toiselle taas pienikin muutos elämässä vaatii suuria ponnisteluja ja surutyötä sen  vanhan jättämiselle.

Mä taidan olla jossain noiden kahden keskivälillä :)

Toisaalta mä olen täysin valmis siirtymään eteenpäin, toteuttamaan unelmia ja suunnitelmia ja toisaalta se pieni lapsi mun sisällä jännittää ja sitä pelottaa jättää tuttu ja turvallinen.

Miten selität sille pienelle lapselle että, mitään pelättävää ei ole?
Etenkin kun et itsekkään tiedä kuinka ne asiat oikein menee, sulla on vain se luotto että, asiat kuitenkin järjestyy.
Niin kuin on aina tehnyt.

Tähän väliin on pakko kertoa kuinka mä pääsin eroon kammottavasta hammaslääkäripelostani.
Odotin esikoistani ja neuvolasta sain ohjeen mennä hammaslääkärille, tuohon kammottavaan ja pelottavaan paikkaan jota olin aina parhaani mukaan kartellut.
Ei auttanut, mentävä oli koska lapsen terveys oli etusijalla.

Istuin hampaat ja jalat tutisten hirveässä aulassa ,karmeiden hajujen ympäröimänä ja luulin oikeasti kuolevani.

Ihmisiä meni ja tuli ja samalla mä tajusin että, en mä mihinkään kuole.
Jos muutkin selviää hammaslääkäristä hengissä niin kyllä minäkin.
Hyvin yksinkertaista.

En edelleenkään rakasta hammaslääkärillä käyntiä mutta jokaisesta käynnistä mä olen selvinnyt hengissä, enkä mä enää pelkää koska mitään pelättävää ei ole.

Toki jos lähtisin netistä etsimään varmasti löytyisi niitä onnettomia jotka ovat kuolleet hammaslääkärin tuoliin mutta mä pidän kiinni siitä että, mä selviän jokaisesta käynnistä voittajana eli hengissä :)

Elämästä itsestään ei selviä hengissä, ikävä kyllä joskus meidän jokaisen aika täällä päättyy, ainakin tässä elämässä.

Mä koitan kertoa sille pienelle lapselle mun sisällä että, elämä täytyy elää.
Jokainen hengenveto on uusi mahdollisuus ja uusi mahtava tilaisuus.

Mitä sitten jos välillä tulee potku palleaan, seuraavalla kerralla osataan sitten väistää ainakin siitä suunnalta tullutta potkua.

Mä haluan , mä voin ja mä pystyn!

Vaikka se vaatisikin välillä kipua...

 


 









 

Kun kasvan isoksi...

 Lapsena mulla oli hyvin selkeät ajatukset mikä musta isona tulee ja mitä aikuisena aion tehdä.
Teininäkin mä tiesin mitä haluan tehdä aikuisena.

Lapsena halusin pitää omaa hevostallia... tehty, koettu ja rankaksi duuniksi huomattu.
Toki tämä unelma edelleen kytee mutta hieman pienemmissä mittakaavoissa kun ennen unelman toteutumista.
Ei kuitenkaan mitenkään ajankohtaista tässä elämän tilanteessa.

Teininä halusin tehdä töitä nuorten parissa... tehty ja täytyy sanoa että jos jotain työtä rakastin niin se oli tuo <3

Mä olen käynyt peruskoulun jälkeen 4 eri koulua, ollut yrittäjänä ja tehnyt töitä niin monessa eri paikassa etten jaksa kaikkia edes luetella.
Opiskelin lopulta unelma ammattiini mielenterveys-ja päihdetyön lähihoitajaksi.
Tein unelmatyötäni ja sitten vähän vähemmän unelmaduuneja, ja nyt olen tässä.

Alkuviikosta loppui keikkatyö lasten parissa, lapset ovat ihania mutta päiväkoti maailma ei ole enää mun juttu. 

Nyt mä poden identiteetti kriisiä, kuka mä olen, mitä mä haluan, miksi mä haluan ja kuinka mä voin saavuttaa sen mitä haluan.

Pyhällä hengellä ei elä, kokeiltu on sekin ja kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa että edes pelkällä kaurapuurolla ei elä saati sillä pyhällä hengellä.

Tällä hetkellä mä en tiedä muuta varmaa kuin sen että haluan Australiaan, sillä tiedolla ei kyllä perhettä ruokita.

Mikä musta tulee isona?
Mitä mä haluan tästä eteenpäin tehdä?

Mä osaan luetella sen seitsemän asiaa mitä mä EN halua mutta kun mun pitäs luetella asioita mitä mä haluan niin lista onkin huomattavasti lyhyempi.

Mua ahdistaa suunnattomasti etten tiedä kuinka tai miten mä tästä lähtisin etenemään.

Otanko työtä jota teen vain sen takia että, perheellä on varaa asua ja elää.
Vaihdanko kokonaan ammattia, hylkäisin unelma ammattini sen takia että, en löydä alalta omaa paikkaani ja työtä jota haluaisin oikeasti tehdä.

Mä olen kohta 34 vuoden aikana saanut kokea , tehdä ja nähdä suunnattoman paljon asioita, osa upeita ja osa vähemmän upeita mutta aina mä olen oppinut kokemuksistani jotain.
Ja aina mä olen myös kasvanut ihmisenä.

Ja aina on elämä kantanut, tavalla tai toisella.
Tällä kertaa mulla on kuitenkin inhottava tunne siitä että, mulla ei todellakaan ole edes hajua siitä mihin seuraavaksi.
Ei suuntaa, ei suunnitelmia.
Edelleen on asioita joista mä unelmoin, edelleen on asioita joita mä rakastan tehdä ja toteuttaa.

Joskus sitä miettii kuinka paljon helpompaa olisi olla edelleen lapsi, hetken miettimisen jälkeen muistan millainen oma lapsuus oli ja täytyy todeta että, ei , sitä ei ole todellakaan ikävä.

Toisaalta aikuisten suorittamis ja työpainotteinen maailma ei myöskään houkuta.

Mä katson jatkuvasti vierestä kuinka ihmiset painaa otsasuoni kireänä työtä jota tekee vain työn itsensä takia, tuskailee ja valittaa työn rankkuutta ja sitä että, mikään ei toimi ja ollaan siinä duunissa vain siksi kun ei muutakaan ole.
Tai uskotellaan itselle että, teen tätä vain sen aikaa kun muuta parempaa löytyy.

Eletään "sit kun" elämää joka ei koskaan toteudu kun ei uskalleta irrotautua siitä oravanpyörästä ja aleta oikeasti elämään.

Toki jokaisen oma henkilökohtainen valinta ja se mikä toiselle sopii ei sovi kaikille.

Mä  irrottauduin, lähdin duunista joka oli tappaa mut hitaasti sekä henkisesti että, fyysisesti.

Toki mä kaipaan sitä vakityön tuomaa varmuutta, joka kuukauden lopussa tulevaa tilinauhaa ja työyhteisöä ja sitä tiettyä varmuutta että hei, mä osaan mun työn ja mä tiedän mitä tehdä missäkin tilanteessa.

Mutta ei, mä en kadu mun ratkaisua.
Ja kyllä, mäkin elän vieläkin sitä "sit kun" elämää koska en ole velä tehnyt niitä oikeita ratkaisuja ja ottanut niitä ratkaisevia askeleita jotka mun tulee ottaa, että mä voin elää mun elämää niin kuin oikeasti haluan.

Mä uskon olevani tien risteyksessä jossa mä punnitsen eri vaihtoehtoja, eri suuntia elämässäni ja kun se oikea varmuus, oikea tieto mulle tulee otan sen ratkaisevan askeleen ja lähden oikeaan suuntaan tielläni.

Tarvitaan joskus seinä joka pysäyttää jotta meidän on pakko pysähtyä, pakko tehdä ratkaisuja 
 oman itsemme ja oman hyvinvointimme takia.

Mikä musta tulee isona... mä en vieläkään tiedä mutta lupaan nauttia tästä eteenpäin jokaisesta hetkestä, jokaisesta uudesta aamusta ja illasta joka mun eteeni tuodaan ja lupaan uskoa itseeni ja unelmiini ja lupaan että, mä löydän vielä paikkani elämässä ja löydän myös sen unelmieni duunin. 

 


 

 

Syys tuulia....

Mä niiiiiiin rakastan syksyä, kylmeneviä ilmoja, tuulta ja ruskan värejä <3

Harmi vain että, viimeiset puolitoista viikkoa on mennyt aivan hurjassa kuumetaudissa josta koitan nyt pikku hiljaa toipua.

Pakkolepo on kuitenkin tehnyt hyvää, olen joutunut käymään omia ajatuksia sekä omaa elämääni läpi ja joutunut miettimään asioiden tärkeysjärjestystä.

Vaikka on unelma, ja vaikka se unelma on NIIN syvällä ja vahvasti kiinni minussa täytyy mun  myös elää jokapäivästä arkea perheeni kanssa.

Mä tajusin että, mä olen keskittynyt vain itse päämäärään siis itse matkaan ja olen kokonaan unohtanut että, lähteäkseni unelmieni matkalle mun täytyy myös tehdä töitä omassa elämässä ja arjessa sekä tietysti myös unelmani eteen.

Toki rahan säästäminen on yksi tapa edetä unelmassa mutta tarvitaan myös muuta.

Mun täytyy oppia lähtemään omalta mukavuusalueeltani pois, tehdä ja kokea asioita joita en ole ennen tehnyt jo NYT täällä omalla kotimantereella.

Pieniä askelia aluksi joista tulee askel askeleelta suurempia.
Ja suurimman askeleen otan sitten kun astun lentokoneeseen joka vie minut Australiaan.

Jos jotain olen oppinut niin sen että, elämä harvemmin tulee sua kotiovelta hakemaan.
Täytyy uskaltaa lähteä sitä elämää vastaan.

Jokatapauksessa tilanne on nyt se että, lentolippujen summasta on puolet säästetty.

Osa kiitoksesta kuuluu ihanille face ryhmän jäsenille <3

Vielä on kuitenkin matkaa mutta en aio lannistua, Australia ei karkaa minnekkään ja mun matka sinne tulee juuri silloin kun on  oikea hetki.

Tietysti tekemällä töitä elämäni ja unelmani eteen toivon että, se hetki koittaa mahdollisimman pian ;)

 

 

Matka kohti matkaa

Ihana ystäväni muistutti mua tässä eräs päivä, kun mulla oli taas todella tuskastunut olo ja olin varma , että mun unelma ei liiku milliäkään mihinkään suuntaan, että jo mun matka kohti unelmien matkaa on iso ja upea prosessi.

Ihana, ihana ystäväni sai mut taas muistamaan ketä ja mitä varten mä tätä juttua teen : minun itseni.

Suurin rakkauden teko itseään kohtaan on tehdä niitä asioita jotka tulee suoraan sun sydämestä.

Tää on mun juttu,mun sydän haluaa tälle matkalle.
Ja mä teen tämän vain ja ainostaan itseäni varten.

Mun täytyy siis kasvaa ihmisenä jo ennen matkaa, ennen kuin mä voin lähteä itse matkalle.

Ja täytyy myöntää, että paljon mä olen kasvanutkin.
Musta on löytynyt mielettömiä positiivisia asioita, määrätietoisuutta ja uskoa unelmaani sekä myös niitä kasvun paikkoja kuten se että en vaan ole kyennyt organisoimaan asioita mitenkään.

Toisaalta olen myös miettinyt mitkä on asioiden tärkeysjärjestys.
Tarviiko mun nyt stressata jotain jolle en voi vielä mitään tai auttaako asian panikoiminen nyt kun se ei edes ole ajankohtaista?
Ei tarvitse.
Asiat on otettava vastaan sellaisina kuin ne ovat ja silloin kun ne ovat ajankohtaisia.

Välillä vain tuntuu, etten saa mistään otetta.
Mistä aloittaisin tai jatkaisin , mitä seuraavaksi ja mitä kaikkea mun täytyy muistaa tai tietää?

Päätin just nyt tässä paikassa lopettaa huolehtimisen ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Ensiksi päätin että, pysyn alkuperäisessä suunnitelmassa ja kerään lentolippujen verran rahaa kasaan ja tilaan lennot.
Sen jälkeen vasta mietin missä asun matkan ajan ja mistä saan itse matkalle rahat kasaan.
Plus kaikki muut miljoona paperihommaa sun muuta juttua :D

Nyt mun täytyy vain selvittää, että minkälaisella välilaskulla mä aion maahan saapua ja takasin kotimaahan tietysti.
Se määrää jo paljon matkalippujen hinnasta.

 Lisäksi mä olen päättänyt mitä paikkoja mä haluan reissullani nähdä ja tällä hetkellä kaikki paikat joissa haluan käydä on Sydneyssa.
Bondi  Beach nyt ainakin on nähtävä, tosin siellä en varmaankaan aijo kärrinpyöriä heittää vaan valitsen siihen vähän hiljaisemman rannan :D
Taronga Zoo ja Koala Park kuuluvat ehdottomasti mun reissukohteisiin, ja uskoakseni myös Luna Park.
Jonkulainen lauttamatkakin täytyy ehdottomasti tehdä, ehkäpä useampikin.

Oopperatalo ja merimuseokin täytyy ehdottomasti käydä kurkkimassa :)

Uskon kyllä että noita paikkoja tulee lisää itse paikan päällä mutta tiedänpähän jo nyt mitä ainakin haluan nähdä ja tehdä.

Ja ne osterit kuuluu tietysti ruokalistalle, must kokea juttuihin.

Musta on aivan ihanaa kun kaikki mun läheiset ihmiset puhuu jo kuinka mä lähden matkalle ja kuinka mä teen siellä sitä ja tätä.
Aluksi vain harvat uskoi mun unelmaan ja nyt kaikki jo tietää varmasti että mä matkustan Australiaan.

Se jos jokin saa suun hymyyn <3