Elämän karkulainen

Jo hyvin nuorena päätin, että kun olen tarpeeksi vanha lähden kotiseudultani pois.
Inhosin tuota pientä kaupunkia ja sen ihmisiä yli kaiken ja musta tuntui, että tukehdun sen sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan.

Samalla halusin aloittaa alusta jossain jossa mua ei tunnettaisi ja jossa ihmisillä ei olisi musta jo valmiiksi negatiivista mielikuvaa.

Päädyin loppujen lopuksi Kotkaan.

Mitä enemmän vuosia täällä vietän, sitä enemmän mä tunnen ihmisiä ja enää ei voi käydä edes kauppareissua ilman että vähintään 5 tuttua ei tulisi vastaan.

Monelta paikkakuntalaiselta kuulee kuinka sisäänpäin kääntynyt kapunki tämä on ja kuinka pystyyn kuollutta täällä on.

No jaa, mä tykkään.

Vuosien saatossa olen oppinut rakastamaan merta, toki edelleen kaipaan Saimaan rantoja ja järvivettä sekä lempeää kesätuulta.
Nautin merituulesta ja ehkä ainut asia mihin en totu on se , että talven tulo kestää merenranta kaupungissa pidempää kuin muualla.

Vuosien saatossa mä olen oppinut myös jotain todella tärkeää.
Omaa menneisyyttä ja sitä kuka sä olet ja mistä sä tulet ei pysty pakenemaan.

Vaikka sä aloittaisit elämäsi kymmenen kertaa täysin uudessa paikassa , täysin tyhjästä niin sä kannat silti mukanasi sitä kuvaa ja sitä taakkaa itsestäsi sisimmässäsi jota sä alunperin pakenit lähtiessäsi.

Vaikka ympäröivä maailma olisi mikä hyvänsä, se mikä sä olet sisimmästäsi, se mitä sä pelkäät ja haluat piilottaa se tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella ja halusit sitä tai et.

Pakenemalla sitä , pakenet elämää ja itseäsi.

Mä en väitä etteikö maisemanvaihdos auttaisi, ainakin omalla kohdalla se toi esiin sen puolen musta joka kotiseudullani jäi aina kaiken muun varjoon.
Löysin sen todellisen minäni, ilman ennakko odotuksia tai kuvitelmia.

Mutta auttoiko maisemanvaihdos niihin arpiin joita kotiseudullani olin saanut?
Ei, ne on ja pysyy ennen kuin mä itse pystyn ne käsittelemään ja antamaan anteeksi.

Samalla mä olen myös tajunnut, että en mä inhoa mun kotiseutua, en edes niitä ihmisiä siellä.
Mä inhoan itseäni, ja edelleen mä häpeän sitä kuka mä olen ja mistä mä olen tullut ja ennen kaikkea sitä mitä mä olen kokenut.

Mä olen viime aikoina joutunut useasti miettimään syitä miksi haluan juuri Australiaan.
Luulen, että alunperin yksi syy lähteä maailman toiselle puolelle oli juurikin halua paeta tätä tylsää ja tavallista arkea, halu kokea jotain, olla  hetken joku muu, nähdä ja kokea jotain erillaista.
En väitä, että nuo olisi huonoja syitä mutta ymmärrän nyt myös sen, että pakenemalla hetkeksi elämää täällä en ratkaise niitä todellisia ongelmia omassa elämässäni.

Tämä ei tarkoita ettenkö haluaisi Australiaan, luulen vain, että syyt miksi haluan ovat tätä matkaa tehdessä muuttuneet ja syventyneet.
Halusta on tullut polttava pakko, ilman , että syynä olisi pakeneminen tätä todellisuutta ja tätä hetkeä. 

En väitä , että mun tapani olisi se ainoa oikea, ymmärrän myös, että meistä jokaisesta itsestämme on  kiinni miten elämämme elämme, se mikä sopii toiselle ei välttämättä ole hyvä just sulle.

Mutta jos syynä on pakeneminen omaa itseä ja sitä kuka on, sillä ei varmasti saavuta pidemmän päälle mitään.

Ehkä joku kaunis päivä lähitulevaisuudessa mä pystyn menemään kotiseudulleni juuri tälläisenä kuin olen, arpeni ja itseni hyväksyen, ilman , että mietin ja pelkään näenkö vanhoja tuttuja ja mitä he mahtavat minusta ajatella.