Epätoivoa ja kyyneleitä

Kipeänä taas...
Vastahan mä kuukasi sitten olisin aivan täysin samanlaisessa nielu-kuume-lihassärky tulehdustilassa.
No jos vetää melkein puoli vuotta putkeen antibiottia niin ei kai tuo ole ihme että, vastustuskyky on niin alhainen että kaikki taudit hyökkää ilomielin kiinni.
Ja loppupeleissä ei mikään muu auta kun jälleen kerran uusi ab-kuuri.
Todella turhauttavaa.

Mun täytyy sanoa että, mua ahdistaa.
Mä olen ollut nyt tasan kk työttömänä, mä tulen hulluksi kotona mutta mitään järkevää työtäkään ei tunnu löytyvän, ei edes sitä mummon hoitoduunia.
Tosin eipä tämä mun jatkuva sairastaminenkaan edesauta työn saantia.

Kela sössii tukien kanssa ja mulla pyörii matti ja maija kukkarossa.
Ja laskupinot huutaa hoosiannaa kaapissa. 

Ihan en kyllä tätä ajatellut kun vakiduunista lähdin.

Mä otin riskin ja uskoin unelmaani,toistaseksi se ei ole tuonut muuta kuin vastoinkäymisiä tullessaan.

Toisaalta mä olen saanut mielettömästi uusia ja ihania ystäviä <3
Mulla on ollut aikaa tehdä ja keskittyä just niihin asioihin mitä olen aina halunnut tehdä <3
Mä olen kasvanut ihmisenä aivan mielettömästi henkisesti <3
Ja paljon, paljon muuta aivan upeita ja ihania asioita <3

Harmi että, noilla asioilla ei täytetä ruokakaappia tai makseta laskuja.

Mä olen kuitenkin peruspositiivinen ihminen, on hyviä ja on huonoja päiviä mutta niistä huonoistakin päivistä löytyy aina jotain hyvää.

Ja uskon että, kaikella on tarkoituksensa.

Mun unelmat eivät ole hävinneet mihinkään, mä haluan edelleen Australiaan <3
Ja mä haluan edelleen työskennellä nuorten kanssa koska mä todella tiedän olevani siinä työssä hyvä.

Miksi mä olen tässä?
Miksi kaikki menee tasaseen tahtiin alaspäin?
Mikä tarkoitus tällä kaikella on?

Voi kumpa mä vaan tietäisin.

Yksi osa musta huutaa mulle että, "kato nyt mitä sä teit, sä olet luuseri ja epäonnistuit,pitikö olla tyhmä!"
Toinen sanoo,"usko vaan kaikki muttuu vielä paremmaksi, älä luovuta vielä, kohta kaikki muuttuu, sä olet selvinnyt pahemmastakin".

Ikävä kyllä ensimmäisen karjujan ajatukset on piikkinä lihassa ja ne tuntuu ja kovaa.

Mutta toisaalta, mä olen kyllä selvinnyt vaikka mistä.
Perheväkivallasta, hyväksikäytöstä, koulukiusaamisesta, syömishäiriöstä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, köyhyydestä....jne jne.

Mä olen kulkenyt todella pitkän tien siihen missä mä nyt olen.
Mä olen kokenut vaikka mitä mutta kaikesta mä olen selvinnyt, en aina ilman haavoja mutta ainakin joka kerta vahvempana.
Ja vaikka arvet eivät ole kauniita, mun mielestä, niin ne ovat osa minua.
Ne kertoo jokaisesta taistelusta ja siitä että mä selvisin, en aina voittajana mutta hengissä kuitenkin.

Toisaalta sitä miettii että, eikö olisi jo munkin aika saada nauttia, kokea ihania asioita elämässä ilman että, mun täytyy veren maku suussa niiden eteen tehdä töitä?
Ja käydä kerta toisensa jälkeen makaamassa ojan pohjalla ennenkun mä saan edes  maistaa tilkan siitä elämän eliksiiristä jota onneksi kutsutaan.

Toisaalta, oleko mä niin tottunut siihen että, kaikki tulee vaikeimman kautta että en vain osaa itse uskoa siihen että, kaikki onkin ihan helposti saavutettavissa?
Että, se olenkin minä itse  joka tekee kaiken vaikeasti?

Oli miten oli tilanne ei tällä hetkellä muuksi muutu ja mun täytyy vain hyväksyä se, sattui se kuinka paljon hyvänsä.