Siis ihan oikeissa lähihoitajan hommissa, duunissa jossa olen joskus opiskelu aikoina tehnyt keikkaa ja josta pidin jo silloin kovasti.
Työ ei ollut nuorisotyötä mutta päihdealan hommia kuitenkin ja mä TYKKÄSIN.
En ollut edes tajunnut kuinka paljon olin kaivannut työn tekoa ja työyhteisöä ja vain muutakin kun kotiseinien katselua sekä arkirutiinien pyörittelyä.
Ihanaa!
Ja tuo keikka poiki heti uuden vuoron ja perjantaina menen samaan paikkaan aamuvuoroon.
Ja tänään sain ihanan soiton jossa mulle tarjottiin vielä lisää työvuoroja ensi kuussa :)
Eilisen iltavuoron aikana mulle myös tarjottiin keikkatöitä eräästä toisesta työpaikasta ja huomenna menen sinne haastateltavaksi ja katsomaan onko tuo keikkatyö minua varten.
Sen verran tarkaksi olen tullut, että en ota enää työtä vastaan joka ei omalta tai hyvältä heti ensituntumalta tunnu.
Kelakin teki vihdoin ja viimein päätöksen tänä aamuna ja 2kk piina päättyy vihdoinkin.
Olo on samanlainen kuin olisin saanut maailman upeimman joululahjan ennakkoon <3
Mä selvisin!!
Voin hyvin kuvitella miltä maratoonin juosseilta tuntuu maaliviivan jälkeen, olo on väsynyt, lihakset on maitohapoilla ja hymykin on väkinäistä mutta sisällä palaa uskomaton roihu ja päässä huutaa sanat: "mä selvisin, mä voitin, mä tein sen!"
Ja kohta uskaltaa jo hymyilläkkin :)
Tässä kohtaa on pakko myöntää etenkin itselleni, että ne pelot ja asiat mitä eniten pelkää eikä välttämättä myönnä niitä edes itselleen peloiksi niin juuri niillä on tapana tulla oppiläksyinä elämään aina vain uudestaan ja uudestaan kunnes ne asiat on käsitellyt itsensä kanssa ja ennen kaikkea hyväksynyt ne sellaisina kuin ne ovat ja eteen tulevat.
Jos mä jotain olen pelännyt niin juurikin sitä, että ei ole rahaa elämiseen.
Kerran sen todellisen köyhyyden ja rahattomuuden kokeneena se on ollut mun pahin pelko ja häpeä siitä lähtien.
Ja kas kummaa, rahattomuus tuli mun eteen uudestaan ja mä selvisin siitä.
Ja vieläpä yllättävän hyvin.
Okei, osin tässä on kyllä mun omista valinnoistakin kyse.
Mä olisin voinut jatkaa keikkahommia vanhusten parissa tai päiväkodeissa.
Kyse oli kuitenkin siitä, että en halunnut enkä halua tehdä työtä joka oikeasti ei ole mua varten ja jota en täydestä sydämestäni voisi tehdä ja kaikenlisäksi mun kroppa ei yksinkertasesti enää pysty noihin töihin.
Etenkin olkapäät on siinä kunnossa , että kauaa ei enää tavitse raskasta fyysistä työtä tehdä kun leikkaus on jo pakollinen.
Omalla terveydellä leikkiminen ei satu loppupeleissä kenenkään muun nilkaan kuin omaan ja sen menettäminen on ainakin mulle liian kova hinta siitä, että tekisin työtä jota en kuitenkaan täydestä sydämestäni halua tehdä.
Lapset on ihania, vanhukset on suurin osa ihania mutta kumpikaan ala ei sellaisenaan ole se mitä sydämestä haluan tehdä.
Ja elämähän on täynnä valintoja, toiset helpompia ja toiset vaikeampia.
Osa valinnoista johtaa helpompaan polkuun elämässä ja toiset sitten taas vähän hankalempaan risukkoon.
Mä tunnetusti teen asiat aina vaikeamman kautta joten tämäkin piti kokea jotta voisin taas nauttia työn teosta sekä siitä, että pankkitilillä on säännölliset tulot.
Toisaalta tämän jälkeen se työ ja toimeentulo maistuukin ihan erilaiselta kun aijemmin ja sitä osaa aivan taatusti arvostaa taas ihan eri lailla kuin aijemmin <3
Kaikki ei ole itsestäänselvää vaikka me joskus aina unohdutaankin niin ajattelemaan ja joskus siitä herääminen vaatii niitä rankkojakin kokemuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti