Hyvät uutiset ensin.
Onni onnettomuudessa, mun kyynärpään murtuma oli hyvin pieni ja parani ennätysvauhtia ja sain kipsin pois viikon kärvistelyn jälkeen <3
Jippii, juuri kun olin jo tottunut siihen.
Käsi on jäykkä ja kipeä mutta ainakaan mun ei tarvitse enää kantaa painavaa ja epämukavaa kipsia kädessäni.
Mutta....
Muutamat viime päivät on menneet älyttömässä koomassa ja tuntuu, että pää ja kroppa ei ole samalla aaltopituudella yhtään.
Ihme jos edes samassa galaksissa.
Tiesin kun lähdin toteuttamaan unelmaani matkasta Australiaan , että tehtävästä ei tulisi helppo.
Nyt kun olen päättänyt tulla ns. kaapista ulos ja olen jonkun verran kertonut omista kokemuksistani seksuaalisesta hyväksikäytöstä lapsuudessani ja päättänyt saattaa asian yleiseen tietoisuuteen pois häpeän ja pelon ilmapiiristä tiesin, että tästäkään missiosta ei helppo tulisi mutta ihan näin hankalaa en tämänkään ajatellut olevan.
Useasti on tuntunut että vaikka ajatuksia ja visioita olisi kuinka paljon ja energiaa ja halua toteuttaa ne niin hakkaan päätä seinään, koska hommat ei vain etene.
Kenelläkään ei tunnu olevan rohkeutta rikkoa rajoja saati tabuja.
Ei niin, että mä antaisin periksi.
En tosiaankaan enää tässä vaiheessa.
Tällä hetkellä vain tuntuu, että energiaa ei ole mihinkään muuhun kuin arkipäivän asioihin.
Sohvalla makoilu ja rakkaushömpän katselu telkkarista on oikein koukuttavaa ei aivotoimintaa tarvitsevaa ajanvietettä.
Kun olen vihdoin saanut yliannostuksen romantiikkaa ja lässynläätä uskon, että olen entistä ehompi tai ainakin energisempi jatkamaan mun missioita.
Siihen asti toteutan sohvan kutsuhuutoa ja uppoan valenpunaisiin unelmiin.....
Mun ensimmäisen kodin muistot ovat tyypillisestä kerrostalo lähiöstä, sitä aluetta jota kutsutaan joka paikkakunnalla ns.pahamaineiseksi kaupungin osaksi.
Minne yh äidit ja työttömät ja muu ns. "roskasakki" on työnnetty asumaan.
Vapaa lapsuus jossa huitelin miten halusin eikä varmasti hölmöyksiltäkään vältytty.
Juuri ennen ensimmäisen luokan alkua, kun äitini jätti kuningas alkoholin ja ryhdistäytyi elämässä muutimme maalle yli 10 kilometrin päähän keskustasta,keskelle ei mitään.
Pieneen kyläyhteisöön jossa kaikki tunsivat toisensa jo vuosikausien takaa.
Vaikka löysinkin nopeasti ystäviä,sain koko lapsuuteni tuntea olevani yhteisön ulkopuolella.
Meidän perhe oli outo, ja sitä kartteltiin.
Lapsena en voinut ymmärtää syytä tuohon, mutta ymmärsin kyllä, että se liittyi jotenkin perheeni aikuisiin.
Toki hieman villinä ja kurittomana lapsena syyllistyin jos vaikka mihin hölmöyksiin,kuten mm. perheemme saunan polttamiseen yhdessä naapurin lapsen kanssa.
Kuitenkin monen monituista kertaa jäin pihalle seisomaan kun muut lapset menivät toistensa koteihin leikkimään, koska heidän vanhempansa olivat kieltäneet minua heille tulemasta tai jos olin joissakin leikeissä mukana ja jotain sattui syy oli aina minun ja sain kiellon leikkiä mukana olleiden lasten kanssa.
Vaikka mulla ei olisi ollut osaa eikä arpaa koko tapahtumaan.
Musta tuli syntipukki kaikkeen kotona olevaan ja kodin ulkopuolella tapahtuvaan.
Toki perheemme eristäytymistä ei todellakaan edesauttanut se ,että äitiäni ei voinut vähempää kiinnostaa kyläyhteisön tapahtumat, tai mun koulujuhlat ja tapahtumat.
Saati se, että olin todellakin paha suustani,kiroilin kuin mettäläinen jo hyvin pienenä ja tiesin kuinka sanan tikareita heitellään niin ,että ne todellakin upposivat vastapuolena olevaan.
Joka juhlat ja joka tapahtumat ensimmäisestä luokasta aina peruskoulun viimeiseen mä edustin yksin koko perhettä ja itseäni.
Mä olin todellakin sen yhteisön ruma ja hyljeksitty ankanpoikanen.
Se mikä kantoi tuon koko lapsuuden ja nuoruuden yli oli eläimet ja suuri rakkaus niihin.
Rakastin hevosia yli kaiken ja vietin talleilla aikaa niin paljon kuin vain suinkin pystyin, joskus varmasti rasittavuuteenkin asti.
Eläimiltä sain sitä rakkautta ja huomiota mitä en kotoa enkä mistään muualtakaan saanut, eikä niiden rakkauteen koskaan kuulunut ikäviä vastapalveluksia.
Ne hyväksyivät mut juuri sellaisena kuin olin, omana itsenäni.
Onni oli myös mun sosiaalinen luonne ja sen ansiosta mulla kuitenkin aina joitakin ystäviä oli.
Eikä mun pään päälle voi sädekehääkään laittaa, koska niin mäkin tein lapsuudessa ja nuoruudessani monen monituisia virheitä jotka olisivat voineet jäädä tekemättä ja teoillani varmasti satutin myös toisia ihmisiä ympärilläni.
Kuitenkin se vahva ulkopuolisuuden tunne on kantanut aina aikuisikään asti, ja sen tunteen kanssa mä teen joka päivä edelleenkin töitä.
Omien lapsieni kanssa olen pitänyt huolen, että heidän koulujuhlat ja tapahtumat olen pyrkinyt olemaan mukana katsomassa ja osallistumassa.
Vaikka en olekkaan täydellinen äiti, koitan välttää niitä samoja virheitä joita oma äitini kanssani teki.
Ihan kymppisuoritukseen en mäkään pääse mutta toivon ainakin,että mun lapset tietävät,että oli mikä hyvänsä he ovat mulle rakkaita ja tärkeitä ja olen valmis tekemään mitä tahansa heidän puolestaan.
Vaikka siitä rumasta ankanpoikasesta ei ehkä tullutkaan kaunista joutsenta, tuli siitä lapsiaan suojeleva ja rakastava äiti <3
Mä olen lukenut toisten kirjoittamia blogeja tosi vähän,sen verran kuitenkin, että tiedän puutarha ja muotiblogien olevan juuri nyt in, unohtamatta tietysti blogit jota kirjoittavat joko julkkikset tai jossa räävitään jotain yhteiskunnallisesti koskettavaa aihetta.
Jokainen blogi on omanlaisensa ja tärkeä vamasti kirjoittajalleen sellaisenaan.
Asia mitä mä jäin miettimään luettuani yhtä blogia oli se, että onko todellakin niin että, jokainen tai ainakin lähes jokainen blogin kirjoittaja pyrkii tavalla tai toisella pönkittämää omaa erinomaisuutta ja egoaan?
Kieltämättä aika karu ajatus mutta on totta, että blogeja on järjetön määrä ja jotta se oma blogi saisi näkyvyyttä täytyy tekstin olla kiinnostavaa.
Jokaisella varmasti omat motiivit siihen miksi.
Mulla heräsi välittömästi mieleen ,että oonko mä nyt mennyt kuitenkin hanuri edeltä puuhun.
Olenko mä sotkenut puurot ja vellit keskenään ja antanut oman egoni sanella sen mitä kirjoitan tai teen?
Vai olenko mä sittenkin oikealla tiellä kohti niitä päämääriä jotka olen itselleni rakkaudella asettanut?
Mun ajatus oli, että halusin jakaa blogissani matkan kohti unelmaa jonka saavuttamiseksi mun on täytynyt lähteä ihan pohjalta.
Valaa uskoa muihinkin, että olipa unelma mikä hyvänsä se on mahdollista saavuttaa jos sen eteen tekee töitä ja uskoo sen saavuttamisen olevan mahdollista.
Töitä olen tosiaankin tehnyt, niin henkisesti kuin ihan fyysisessäkin elämässä ja pohjalla on tullut käytyä uudelleen hyvin monta kertaa.
Monta kertaa olen kuitenkin taas noussut ja jatkanut uudella innolla ja eväillä eteenpäin.
Jossain vaiheessa mä tajusin ,että mä olen kokonaisuus ja tähän mun kokonaisuuteen kuuluu myös mun menneisyys ja ollakseni ehjä kokonaisuus mun täytyy olla sinut myös menneisyyteni kanssa jotta pystyn menemään kohti tulevaisuutta.
Toki olisin voinut alkaa kirjoittamaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistani omaa erillistä blogia mutta koska olen sitä mieltä, että kaikki liittyy toisiinsa en kokenut sitä mitenkään mielekkääksi.
Mä olen edelleen matkalla kohti mun unelmien Australiaa.
Se on edelleen MUN suuri unelma, mulla on kuitenkin monia muitakin unelmia.
Mitä enemmän mä kohtaa ns. vastatuulta ajaessani omia kokemuksia ihmisten tietoisuuteen sitä varmempi mä olen siitä ,että mä olen oikealla tiellä.
Koska se kertoo sen kuinka tärkeä asia on ja kuinka tabu se maassamme ihan oikeasti onkaan.
Ja mä tiedän myös, että tämä ei ole vain mun unelma vaan samalla mä pystyn myös auttamaan muitakin saman kokeneita ja valamaan heihin rohkeutta kertoa omista kokemuksista, jos ei yleisesti niin ainakin läheisilleen tai vaikka vain ihan itselleen.
Mä en voi väittää etteikö mua pelottaisi, mutta mä en suostu antamaan pelolle valtaa.
Mä en kaipaa sääliä tai voivotteluja, mä kaipaan tekoja ja rohkeutta niin itseltäni kuin muiltakin ihmisiltä.
Tällä hetkellä mä istun näpyttämässä tätä tekstiä vasemmalla kädellä,oikea käsi kipsissä eikä mulla ole hajuakaan mitä mä seuraavaksi tekisin tai mihin suuntaan lähtisin.
Mutta mä tiedän, että mä en ole yksin asiani tai unelmieni kanssa ja jo pelkästään siksi mä en tosiaankaan aio antaa periksi.
Mä olen selvinnyt tähän asti joten mä ihan varmasti selviän tästä eteenpäinkin.
Mä olen oman kukkulani Kuningatar ja mä en suostu enää tuntemaan häpeää siitä kuka mä olen tai mistä mä tulen.
Aloitin alkuviikosta innosta puhkuen kevätsiivouksen, siis semmoisen jossa kolutaan kaikki kaapit ja nurkat läpi missä ei normaalisti edes käydä hyvä että, edes tiedostetaan niiden olemassaoloa.
Homma eteni oikein mukavasti ja torstaina pääsin keittiön kaappien kimppuun.
Mä olen aina aivan mielettömän varovainen keittiöjakkaroiden ja kaiken kiipeilyn kanssa, vuosikausien ratsastaminen on toki auttanyt pitämään hyvän perustasapainon mutta vältän silti turhia riskejä.
Pääsin oikein mukavasti viimeisen ylähyllyn kimppuun ja olin siirtämässä tavaraa pöydälle kun jostain ihmeen syystä jonkun käsittämättömän aivohäiriön vuoksi luulin että keittiöjakkaran askelmat olivat ihan toisessa suunnassa kun ne todellisuudessa olivat ja astuin tyhjään...
Ja löysin itseni lattialta istumasta järkyttävän kipuaallon saattelemana.
Kun vihdoin sain henkeä tuli kaikki maailman kirosanat ja samanaikaisesti raahauduin sohvalle tarkistamaan vauriot.
Henki kulki, pystyin kävelemään vaikka persuksiin sattu ehkä enemmän kuin koskaan ja oikeaa kättä pakotti.
Kunnon hoitsuna tempasin samantien 2x600mg buranaa ja käteen mobilattia.
Voi vitsi kun olisinkin päässyt niin helpolla.
Mutta ei,sitä mukaan kun persuksien pakotus helpotti kättä särki kokoajan pahemmin, lopulta se mokoma ei enää suostunut suoristumaan vaan jäi koukkuun kipuilemaan.
Ei auttanut muu kuin raahautua iltapäivystykseen josta mukavan melkein 2 tunnin odotuksen jälkeen sain diagnoosin,murtuma tai jos ihan pilkun tarkkoja ollaan niin halkeama pituussuunnassa ja mulle laitettiin oikein söpö pinkki kipsi koko oikeaan käteen.
Koska kyseessä olen minä niin tottahan toki piti vielä keksiä jotain pikku lisää jotta toden totta tajuaisin välillä huilata ;)
Perjantai aamuna heräsin järkyttävään päänsärkyyn, koko makuuhuone pyöri ja istuma asento aiheutti pahoinvointia ja koko päivä ja ilta meni oksentaessa ja nukkuessa.
Välissä soitto lääkäriin jossa epäilys sekä aivotärähdyksestä että, lääkeaine yliherkkyydestä.
Hiphei hurraa!
Maha on edelleenki hyvin herkässä tilassa, kahvi ei uppoa vaikka kuinka toivoisin.
Mutta pääasia on, että edes jotain pysyy sisällä.
Vasemalla kädellä toimiminen on hyvin mielenkiintoista touhua ja sitä ei todellakaan helpota oikessa kädessä oleva kipsi.
Tässä kohtaa melkein toivoisin, että olisi kesä.
Onneksi vain melkein.
Yhdellä kädellä blogi tekstin kirjoittamiseen meni yli 30 minuuttia aikaa.
Mielenkiinnolla odotan millasiin saavutuksiin pääsen parin viikon päästä kun tähän oloon ja tilaan on jo tottunut.
Seuraavista viikoista tulee hyvin mielenkiintoista aikaa, tyhjänpanttina olo ei kuulu mun erikois osaamisiin ja jo nyt meinaa nousta tatti otsaan jo pelkästä asian ajattelusta.
Tarinan opetus: olkaa varovaisia kevätsiivouksia tehdessänne :p
Maanantai.
Pitikö tähänkin herätä, enkö olisi vaan voinut nukkua kaiken tuskan ja kivun pois.
Kuppi kuumaa kahvia, istun läppärin äärelle ja mietin mitä tekisin.
Kissat repi sohvia kynsillään, karjaisen niitä lopettamaan, kävelen olohuoneen ympäri ja palaan läppärin äärelle.
Kipu ei hellitä, se on järkyttävä paine palleassa, kuvotus ja heikotus niin fyysisesti kuin henkisestikkin.
Tätäkö mun elämä on?
Mitä ihmettä mä teen?
Usko unelmiisi, tee töitä niiden eteen....
Niinhän mä teenkin.
Tai ainakin luulen niin.
Oksennus nousee kurkkuun.
Hei, ihan oikeesti muutkin onnistuu miksen mäkin vois onnistua?
Vai tyydynkö sittenkin kohtalooni, menen duuniin jota en tee täydestä sydämestäni, teen sitä vuosikausia jotta voin matkustaa jonnekkin turistirysään pariksi viikoksi, vuosien kuluessa musta tulee aina vaan katkeroituneempi ja elämääni pettynyt ihminen.
Sen katkeruuden ja elämän vihanko mä haluan jättää perinnöksi mun lapsilleni?
Niinkuin se on mulle jätetty.
Kierros olohuoneen ympäri.
Pysähdys, oksennanko.... eei vielä.
Koneen äärelle ja kahvia lisää.
Mä tiedän että, olen tehnyt pitkän matkan.
Tiedän että, vanhojen asioiden nostaminen nostaa myös ne tunteet ja pettymykset pintaan.
Itku, helpottaa.
Niin sitä äkkiseltään luulisi, koko kroppa kramppaa.
Kahvia lisää.
Syvä hengitys sisään.
Ajan ja paikan tarkistus.
Kotona, kaikki hyvin.
Miks mulla on olo että, olen taas se pieni lapsi joka uhraa itsensä siksi jotta perhe pysyisi kasassa ja jotta kaikki olisi niin kuin ennenkin.
Se lapsi joka itkee peiton alla ja rukoilee että, kaikki olisi vain pahaa unta.
Miksi mä tunnen olevani niin järkyttävän yksin, tuntuu että elämä ja kaikki muut ihmiset kävelevät vain ohi eikä kukaan näe tai huomaa mua.
Ei vaikka mä kuinka huutaisin ja kiljuisin.
Mä en suostu tähän.
Mä en halua olla enää kuramatto johon pyyhitään vain jalat.
Mä en suostu siihen että, mua ja monta muutakin koskettavaa asiaa ei kukaan suostu kuulemaan.
Toisaalta, mitä ihmettä mä voisin tehdä jotta mut kuultaisi?
Kukaan ei anna valmiita vastauksia, on vain hiljaisuus.
"Piirii pieni pyörii...."
Ikivanha lastenlaulu alkaa soimaan päässäni, kipuaalto pahenee.
En suostu oksentamaan.
En siitä ilosta että, se tekee musta heikon.
Aa, kaiken kivun keskeltä löydän taas rakkaan ystäväni.
Ihana minä joka kyllä löytää ne kipukohdat johon tökkiä ja joista syntyy lisää kipua ja tuskaa.
Mä kyllä osaan rangaista itseäni ja aiheuttaa itselleni lisää pahaa oloa.
Mä olen maailmanmestari siinä sarjassa.
Harmi että, tästä ei jaeta pokaaleja.
Juon kahvini loppuun, venyttelen, on aika aloittaa uusi päivä.
Ja järkyttävintä on se että, kaikki on niin kuin ennenkin ja mä työnnän kaiken sen roinan mikä hetkellisesti nousi takaisin sisimpäni sopukoihin.
Tai ehkä mä teenkin tänään toisin, ehkä mä annankin niiden olla, kiduttamatta kuitenkaan itseäni niillä vaikka niin kovasti haluaisin.
Ehkä mä tänään uskon ja luotan koko sydämestäni että, tää kaikki muuttuu että, tälläkin kivulla ja hetkellä on joku suurempi tarkoituksensa.
Ehkä joku jossakin kuulee jonakin kauniina päivänä mut ja uskaltaa tarttua mun kanssa härkää sarvista.
Ehkä.
Siihen asti mulla ei ole muuta kuin se pieni toivon liekki mun sydämessä, ja mä teen kyllä kaikkeni varjellakseni sitä. <3
Jokainen ihminen pelkää jotakin, toiset enemmän ja toiset vähemmän, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.
Normaali tunne jolla on aina jokin tarkoitus.
Kun mä mietin mun elämää nyt ja sillon lapsena ja jossain siinä välissäkin niin mun elämää on säädellyt hyvin paljon pelko.
Siitä on tullut jopa osa mua.
Toki sen pelon takana on moni muitakin tunteita, huono itsetuntoa, häpeää, itseinhoa....
oi, kaikkia niin "ihania" tunteita jotka kohottavat oikein mukavasti mielialaa ja uskoa itseensä.
Mä en muista tarkkaa päivää tai edes tapahtumaa koska mun hyväksikäyttö "virallisesti" alkoi, ihmismieli on siitä kummallinen että, tietyt ikävät ja mieltä satuttavat asiat ns. unohtuvat.
Ja jotkut syöpyvät ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoille.
Mä opin tuntemaan pelon jo hyvin pienenä, todennäköisesti jo ennen kuin vanhempani erosivat.
Tuosta ajasta en muista mitään, isäni tehtyä itsemurhan muistan vain hautajaisissa syöneeni lunta hanskoistani ja kysyneeni veljeltäni miksi tämä itki.
Muistan ajan tämän jälkeen, muistan äidin alkoholismin, vaihtuvat miehet, ryyppyputket, rakkautta jota osoitettiin pahoinpitelemällä äitiäni, seksiä....
Muistan sen pelon tuleeko äiti koskaan kotiin ja sen että, saako hän tänään turpaansa vai ei.
Voi niin monia pelon tunteita jo hyvin pienenä, ja niin siitä pelosta tuli osa mua.
Mä muistan kun nuorena yksin ollessa kotona jouduin talvipakkasella juoksemaan metsään piiloon koska pelkäsin että, joutuisin taas kerran tekemään "palveluksia" , kuinka mä palelin siellä ja ajattelin että, ennemmin kuolen kun menen sisälle.
Mä olen oppinut pelkäämään ja mä olen oppinut pakenemaan.
Aikuisena vuosikausia mulla oli suuri tarve miellyttää kaikkia, halusin niin kovasti että, mut hyväksyttäsi ja koitin olla se kiltti tyttö joka on mukava kaikille.
Omaa pientä yksityistallia pitäessäni koitin miellyttää jokaista 10 hevosenomistajaa, ja paloin loppuun.
Totaalisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Ja koska en osannut kohdata asiaa pakenin.
Toki jossakin vaiheessa jouduin asian kohtaamaan mutta ensireaktio oli pako.
Tuo aika ei ole mun elämäni kirjassa mikään kaunis kohta mutta mä opin siitä hyvin paljon, opin kantapään kautta että, kaikkia ihmisiä ei voi miellyttää eikä niin olekkaan tarkoitus.
Vielä tänäkin päivänä mä teen tuon asian kanssa kovasti töitä, ja välillä mä edelleen kompastelen sen miellyttämisen haluni takia.
Mutta mä yritän, mä todella yritän.
Viimepäivinä mä olen taas kerran saanut kohdata toisenlaisenkin pelon, mä pelkään ihan kamalasti sitä että, mut torjutaan ja samalla pelkään että, mua ei torjutakkaan.
Mielenkiintoinen tunne :)
Samalla kun mä haluan ihan hirveän paljon ja kovasti että, tää asia menis eteenpäin ja että, mahdollisimman moni saman kokenut saisi apua ja uskaltaisi kokemuksistaan kertoa ja että, mä saisin heräteltyä mahdollisimman monta ihmistä , julkkista, vaikuttajaa ja koko kansaa niin samalla mä pyörin noissa hyvin ristiriitaisissa peloissani.
Toisaalta asia on ihan liian tärkeä jotta voisin omien ristiriitaisten tunteitteni antaa siihen liiaksi vaikuttaa ja kuten sanoin pelko on osa mua, ja samalla kun mä teen tätä, ajan asiaa eteenpäin, annan omat kasvoni lasten ja nuorten hyväksikäytölle, samalla mä pikku hiljaa irtaudun niistä peloista joita mä olen koko ikäni mukanani kantanut.
Ja ehkä, ehkä jonakin päivänä mun pelot ei enää vaikuta mun elämässäni joka päivä ja ehkä mä sittenkin joku kaunis päivä eheydyn.
Mä todellakin toivon sitä.
Elämä on siitä hassua että, yleensä kaikki liitty toisiinsa aina jollankin tavalla tai ainakin jotakin kautta.
Mun suuri unelma on matkustaa Australiaan ja tavata siellä Vashti ja muutamia muita ihania ihmisiä sekä toki tehdä sen ajan mitä maassa vietän jos vaikka mitä upeita asioita.
Mulla on myös toinen hyvin suuri henkilökohtainen unelma,ollut jo vuosikausia.
Se unelma oli aluksi se että, kirjoittaisin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistani kirjan, unelma on kirjasta edelleen mutta viimeisen vuoden aikana, samaan aikaan kun unelma Australiaan lähdöstä on kytenyt vahvana on kytenyt myös vahvana se että, haluaisin niin kovasti vaikuttaa omilla kokemuksillani kanssaihmisiin ja saman kokeneisiin .
Haluisin olla esimerkkinä heille jotka vielä elävät pelossa ja häpeässä ja saada muut ymmärtämään että, maassamme ja maailmassamme on tuhansia ja miljoonia jotka pelkäävät eikä heillä ole ketään kelle kertoa tai häpeä on niin suuri ja voimakas että, sitä ei sen takia voi tehdä.
Että vain häviävän pieni osa tulee ilmi ja että, tälläkin hetkellä sitä tapahtuu jossakin kodissa ilman että kukaan koskaa saa tietää.
Esimerkkinä että kaikesta selviää ja me jotka uhreja olemme , meillä ei ole mitään hävettävää eikä todellakaan mitään pelättävää.
Mä olen välissä sivuuttanut kirjoituksissani lapsuudestani ja nuoruudestani, vaikka asiaa en häpeä enää tietynlainen pelko nuoruudessani sattuneiden asioiden vuoksi on kuitenkin ollut takaraivossa ikävänä muistutuksena enkä ole sen paremmin asiaa availlut.
Vaikka läheisemmät ihmiset asiasta tietävät, enkä ole sitä koskaan muutenkaan salaillut vaan rohkeasti kertonut jos aiheesta on ollut puhetta niin yleisesti asiasta jutteleminen tai sen julkistamiseen on mulle tosi iso juttu.
Ja vaatii multakin suurta rohkeutta.
Ollessani 7 luokalla kerroin asiasta terveydenhoitajalle ja vaikka se ei saanut tapahtumia kuin hetkeksi loppumaan se sai minulle, uhrille ja nuorelle joka oli täysin syytön asiaan mielettömän suuren häpeäleiman otsaan.
Musta tuli ö-luokan kansalainen jota joko inhottiin, säälittiin tai pidettiin kummajaisena.
Ja pienehköllä paikkakunnalla asia levisi kuin kulovalkea ja sai niin käsittämättömiä juoruja mukaansa että, heti kun mulla oli ikää tarpeeksi muutin pois enkä palannut.
Enkä usko että, koskaan palaankaan.
Tuota häpeää mä olen kantanut vuosikausia harteillani, uskoen jopa itse siihen että, mä en ole minkään arvoinen tai että, ansaitsin kaiken sen paskan jota osakseni sain.
Mun minäkuvan parantamiseen on mennyt vuosikausia, ja se jatkuu edelleen, askel kerrallaan , pikku hiljaa.
Eheydynkö mä koskaan kokonaan, tuskin.
Mutta joka päivä musta tulee henkisesti vahvempi ja voimakkaampi.
Muutamia päiviä sitten kirjoitin aiheesta omassa face ryhmässäni, oli aivan uskomatonta että sain useamman viestin samasta aiheesta, ihmisiltä jotka eivät koskaan olleet kenellekkään asiasta kertoneet tai kertoen että, omassa perheeessä oli saman asian kokeneita.
Se että, mä rohkaisin itseni ja asiasta kerroin auttoi muita kertomaan siitä mulle <3
Kiitos siitä <3
Samalla mä päätin että, oli mikä oli mä vien tän asian eteenpäin.
Mä annan tälle asialle kasvot ja näytän että, häpeän ja pelon aika on oikeesti ohi.
En tiedä kuinka, tai miten koska aihe on maassamme tabu joka tiedostetaan mutta siitä ei kuitenkaan puhuta.
Ei ainakaan uhrin näkökulmasta.
Mutta lupaan tehdä kaikkeni jotta asiasta puhuttaisi ja ne lapset, nuoret ja aikuiset jotka samaa kokevat uskaltaisivat siitä kertoa ilman pelkoa tai häpeää.
Jotta yksikään tapaus ei jäisi enää tulematta ilmi ja selvittämättä.
Se mistä mä puhun omina kokemuksina on lapsen ja nuoren seksuaalinen hyväksikäyttö, mä koin sitä 5-6 vuotiaasta aina 16 vuotiaaksi asti.
https://www.facebook.com/KohtiunelmienAustraliaa Saa tykätä <3
http://www.suomendelfins.fi/ Aiheeseen liittyvä yhdistys <3
