KiPuA

Maanantai.

Pitikö tähänkin herätä, enkö olisi vaan voinut nukkua kaiken tuskan ja kivun pois.

Kuppi kuumaa kahvia, istun läppärin äärelle ja mietin mitä tekisin.
Kissat repi sohvia kynsillään, karjaisen niitä lopettamaan, kävelen olohuoneen ympäri ja palaan läppärin  äärelle.

Kipu ei hellitä, se on järkyttävä paine palleassa, kuvotus ja heikotus niin fyysisesti kuin henkisestikkin.

Tätäkö mun elämä on?

Mitä ihmettä mä teen?

Usko unelmiisi, tee töitä niiden eteen....

Niinhän mä teenkin.
Tai ainakin luulen niin.

Oksennus nousee kurkkuun.

Hei, ihan oikeesti muutkin onnistuu miksen mäkin vois onnistua?

Vai tyydynkö sittenkin kohtalooni, menen duuniin jota en tee täydestä sydämestäni, teen sitä vuosikausia jotta voin matkustaa jonnekkin turistirysään pariksi viikoksi, vuosien kuluessa musta tulee aina vaan katkeroituneempi ja elämääni pettynyt ihminen.

Sen katkeruuden ja elämän vihanko mä haluan jättää perinnöksi mun lapsilleni?

Niinkuin se on mulle jätetty.

Kierros olohuoneen ympäri.

Pysähdys, oksennanko.... eei vielä.

Koneen äärelle ja kahvia lisää.

Mä tiedän että, olen tehnyt pitkän matkan.
Tiedän että, vanhojen asioiden nostaminen nostaa myös ne tunteet ja pettymykset pintaan.

Itku, helpottaa. 
Niin sitä äkkiseltään luulisi, koko kroppa kramppaa.

Kahvia lisää.

Syvä hengitys sisään.

Ajan ja paikan tarkistus.

Kotona, kaikki hyvin.

Miks mulla on olo että, olen taas se pieni lapsi joka uhraa itsensä siksi jotta perhe pysyisi kasassa ja jotta kaikki olisi niin kuin ennenkin.
Se lapsi joka itkee peiton alla ja rukoilee että, kaikki olisi vain pahaa unta.

Miksi mä tunnen olevani niin järkyttävän yksin, tuntuu että elämä ja kaikki muut ihmiset kävelevät vain ohi eikä kukaan näe tai huomaa mua.

Ei vaikka mä kuinka huutaisin ja kiljuisin.

Mä en suostu tähän.
Mä en halua olla enää kuramatto johon pyyhitään vain jalat.
Mä en suostu siihen että, mua ja monta muutakin koskettavaa asiaa ei kukaan suostu kuulemaan. 

Toisaalta, mitä ihmettä mä voisin tehdä jotta mut kuultaisi?
Kukaan ei anna valmiita vastauksia, on vain hiljaisuus.

"Piirii pieni pyörii...."

Ikivanha lastenlaulu alkaa soimaan päässäni, kipuaalto pahenee.

En suostu oksentamaan.
En siitä ilosta että, se tekee musta heikon.

Aa, kaiken kivun keskeltä löydän taas rakkaan ystäväni.
Ihana minä joka kyllä löytää ne kipukohdat johon tökkiä ja joista syntyy lisää kipua ja tuskaa.
Mä kyllä osaan rangaista itseäni ja aiheuttaa itselleni lisää pahaa oloa.
Mä olen maailmanmestari siinä sarjassa.
Harmi että, tästä ei jaeta pokaaleja.

Juon kahvini loppuun, venyttelen, on aika aloittaa uusi päivä.

Ja järkyttävintä on se että, kaikki on niin kuin ennenkin ja mä työnnän kaiken sen roinan mikä hetkellisesti nousi takaisin sisimpäni sopukoihin.

Tai ehkä mä teenkin tänään toisin, ehkä mä annankin niiden olla, kiduttamatta kuitenkaan itseäni niillä vaikka niin kovasti haluaisin.

Ehkä mä tänään uskon ja luotan koko sydämestäni että, tää kaikki muuttuu että, tälläkin kivulla ja hetkellä on joku suurempi tarkoituksensa.
Ehkä joku jossakin kuulee jonakin kauniina päivänä mut ja uskaltaa tarttua mun kanssa härkää sarvista.
Ehkä.

Siihen asti mulla ei ole muuta kuin se pieni toivon liekki mun sydämessä, ja mä teen kyllä kaikkeni varjellakseni sitä. <3