Ne asiat joista unelmoit ja toivot tapahtuvaksi antavat odotuttaa itseään ja ne pienet salaiset haaveet ja unelmat jotka kuvittelit mahdottomiksi tapahtuvat silloin kun sitä vähiten odotat.
Koko kevään mua vaivasi pahat vatsa ja suolisto oireet, juoksin päivystyksessä ja lääkäreillä mutta mitään selvyyttä näihin oireisiin ei löytynyt.
Kokeilin vähä hiilihydraattista ruokavaliota, viljatonta, maidotonta, lähes täysin kasvisruokavaliotakin mutta mikään ei auttanut.
Närästi, koski ylävatsaan, turvotti ja maha kipuili muutenkin söin tai olin syömättä mitään minkä kuvittelin kipuja aiheuttavan.
Juhannuksen alla mietin, että uusi lääkärikäynti lienee taas paikallaan koska oireet senkun pysyivät.
Närästyksestä oli tullut jokapäiväinen ikävä riesa.
Päätinpä tehdä myös raskaustestin, koska ajattelin, että sitä multa kuitenkin viimeistään nyt pyydettäisiin tekemään.
Raskaus itsessään kun kuitenkin olisi lähes täysin mahdotonta,vuonna 2010 todetun vaikean pco sairauden takia.
Lääkäri totesi tuolloin, että uusi raskaus ilman lääketieteellistä apua olisi täysin mahdoton ja silloinkin hyvin epätodennäköinen ja , että oli hyvä kun sain molemmat lapseni jo nuorena.
Pco on siis hormoonihäiriö, joka mun tapauksessa on todella vaikea vaikka en tyypillisiä taudin näkyviä oireita vastaakkaan.
Jokatapauksessa tein torstaina juhannuksen aaton aattona testin ja voin kertoa , että järkytys oli aivan mieletön kun tuo testi pamahti välittömästi positiiviseksi.
Mulla ei todellakaan käynyt edes tuolloin mielessä, että voisin olla raskaana vaan ensimmäiset ajatukset olivat syöpä tai joku muu vastaava vakava sairaus.
Olihan rakas siskonikin kuollut harvinaiseen kohdunkaulan syöpään.
Eikä mulla ollut mitään tyypillisiä raskaus ajan oireita, ei painonousua, ei pahoinvointia, ei mielitekoja, tunneherkkyyttä..... siis ei yhtään mitään mistä voisi edes kuvitella olevansa raskaana.
Soitto tk päivystykseen jossa sain kylmää vettä niskaani erittäin töykeältä sairaanhoitajalta, pitkän jankkauksen jälkeen sain kun sainkin ajan lääkärille seuraavalle viikolle.
Juhannus meni sekavissa tunnelmissa, välillä pieniä ilon tunteita tuntien ja välillä peläten pahinta.
Uni ei paljon edellisenä yönä ennen lääkäri käynti tullut, jännitti ja pelotti ja päässä pyöri miljoona mitä jos ajatusta.
Onneks lääkäriksi sattui oikein mukava vanhempi nainen joka pelkällä olemuksellaan sai mut rauhoittumaan.
Ja niin se vain oli, että pieni salamatkustaja kaikista todennäköisyyksistä huolimatta mukanani kulkee.
Ja voi sitä tunnetta kun tuon pienen ihmeen sydänäänet kuulin lääkärin vastaanotolla ensimmäistä kertaa.
Eihän siinä voinut kuin hymyillä tyhmänä.
Koska lääkäri ei pystynyt määrittelemään raskauden kestoa kuin arviolta sain seuraavalle viikolle äitiyspolin ajan jossa pienen salamatkustajan viikkojen iäksi todettiin tuolloin 17+3.
Täytyy sanoa, että vaikka salamatkustajan paljastumisesta on jo muutama viikko niin mun pää ei vieläkään oikein sisäistä kunnolla asiaa.
Pari viikkoa sitten mulle hyvin mahtuneet normi vaatteet ei enää mene mun päälle ja pienen ihmisen liikkeetkin tuntuvat oikein hyvin jo mutta silti ajatus siitä että marras-joulukuun vaihteessa meidän perheessä onkin 5 jäsentä neljän sijaan tuntuu jotenkin täysin käsittämättömältä.
Myös perheellä on ollut sulattelemista asian suhteen, poikien toive pikku sisaresta oli jo haudattu ajat sitten joten kun heille asiasta kerroin eivät pojat edes uskoneet mua aluksi.
Mutta tässä sitä ollaan, rakas Aussila saa nyt tovin varttua mua mutta kyllä mä sinnekin lähden heti kun aika on oikea.
Sitä ennen jatkan matkan suunnittelua ja arkisempiin asioihin keskittymistä.
Ja päivittelen blogia kuten tähänkin asti, välillä enemmän ja välillä vähemmän, koska unelmat jopa ne uskomattomiltakin tuntuvat voivat toteutua koska vain.
