Mua kosketti syvästi erään pienen vauvan yllättävä poisnukkuminen, oikeastaan se kosketti mua jopa häiritsevän paljon ja on vaikuttanut mun jokapäiväiseen elämääni vahvasti.
Tuo pienen ihmisen kohtalo ja hänen perhettä kohdannutta suurta surua miettiessäni tajusin, että mä en ole tehnyt oman siskoni kuolemasta koskaan surutyötä loppuun.
Tai edes aloittanut sitä.
Tai aloittanut mutta jättänyt sen kesken.
Surusta on tullut musta möykky mun sisälleni.
Mietin useasti miten kamalan naivi ja huoleton olen ollut silloin kun siskoni sairaus alkoi ensi kerran näkyvästi oireilla.
Muistan kuinka äitini soitti mulle ja kertoi siskoni joutuneen sairaalaan joidenkin "naisten juttujen" takia.
En tajunnu pelätä vaikka joka kerta kun siskostani kuulin oli aina vain huolestuttavampia uutisia kerrottavana.
En pelännyt edes silloin kun siskoni itse mulle soitti ja kertoi sairaudestaan.
"Sie ootki jo kuullu mikä miulla on" , oli siskon hiljainen toteamus mulle kun hän soitti.
En pelännyt, en osannut pelätä.
Tosin tuohonkin vaikutti paljon se, että meni hyvin pitkään ennen kuin edes tiedettiin mikä siskollani oli eikä kukaan osannut kertoa minkäänlaista ennustetta sairaudelle.
Kun siskoni marraskuussa leikattiin en osannut pelätä silloinkaan, elin jossakin ihmeellisessä pumpulimaailmassa keskittyneenä niin omaan elämääni ja sen mitättömiin ongelmiin.
Joulukuun alussa, kun sisareni pääsi viimeisen kerran sairaalaan järkyttävien kipujen kera muistan kuinka serkkuni laittoi mulle viestiä :
"Kannattaa mennä nyt katsomaan, jos meinaat mennä"
Eipä pieneen mieleeni tullut, että viimeisiä aikoja siskoni seurassa viettäisin.
Totuus löi vasten kasvoja sairaalassa.
Olin toki huolestunut mutta pelkoa en tuntenut,en edes silloin kun silitin siskoni hiuksia ja mietin, että tää taitaa olla viimeisiä kertoja, kun niin teen.
"Liisa.... älä kutita"
Miten voikin joku lause suorastaan syöpyä muistiin.
Jotenkin mä vain toimin ja olin siskoni tuoreen miehen tukena.
Vaikka yhdessä lääkäriltä kysyttiin ennustetta, kun kukaan ei sitä meille tai siskolleni ollut kertonut ja lääkärin sanoessa 2 viikosta 2 kuukauteen.
En pelännyt silloinkaan.
Elin vain jossain sumussa jossa oli vain pakko toimia.
Aluksi söin toki joitakin lääkärin määräämiä rauhottavia pilleireitä, mutta nopeasti luovuin niistä.
En halunnut minkään kenotekoisen olevan mun tunteiden tiellä.
Minne ihmeeseen ne tunteet jäi?
Kun siskoni kuoli ja sain siitä toiselta siskoltani aamuyöllä tiedon, itkin.
Hiljaa hallitusti ja salaa muilta.
Keitin kahvit , viimeiset symboliset "yhteiset" kahvit siskolleni.
Sisäistin tietoa siitä, että ihminen jonka kanssa puhuin vasta muutamia päiviä sitten oli poissa.
Ikuisesti ja kokonaan.
Kun muu perhe heräsi en pystynyt edes heille kertomaan.
Olin hiljaa , koska pelkäsin, että jos kerron hajoan tuhanneksi sirpaleeksi ja silloin siskoni kuolemasta tulisi totta.
Mun olisi se ja sen tuoma kipu pakko kohdata.
Niin hyvin olin oppinut pitämään kivun ja tuskan sisälläni, etten luottanut edes omiin rakkaisiin ihmisiin suurimman mahdollisen surun keskellä.
Kaiken pidin sisälläni ja kaiken olen edelleen pitänyt sisälläni.
Salaa itkeny, salaa muistellut, salaa kaivannut.
Ja se surun musta möykky on asettunut kipuna sisimpääni asumaan.
Seuraavana päivänä menin siskoni miehen tueksi ja avuksi, yhdessä katsottiin hautapaikka ja hoidettiin käytännön asiat.
Yöllä itkin sohvalla peiton alla siskoni paitaa haistellen.
En itkenyt edes hautajaisissa, kyyneleet kyllä valuivat pitkin poskia mutta ääneen en itkenyt.
En uskaltanut.
Nyt mä kannan sitä mustaa möykkyä sisälläni.
Kannan ja pelkään sitä päivää kun se möykky pääsee ulos.
Ehkä sen olisi jo aikakin tulla ulos.
Ja se pelottaa.
