Tuon lauseen kuulen useasti ja monesti mietin , että niin kuinka mä oikein selvisin?
Mä en koe olevani mitenkään vahva ihminen, lapsena olin naivi hölmö ja pelkäsin kaikkia ja kaikkea.
Mulla ei todellakaan ollut eväitä selvitä tästä maailmasta mutta ehkäpä se naivius sitten pelasti jollakin tapaa mut.
Ehkä mä olin niin reppana ressukka, että aina joku halusi auttaa mua.
Hei, anna menneiden olla sähän kuitenkin selvisit kaikesta ja sulla on asiat nyt hyvin.
Niin, niinhän mä selvisin.
Ihme kyllä, niillä eväillä jotka sain eikä ne kovinkaan hääppöset olleet.
Mä olen miettinyt paljon sitä, että kannattaako mun tätä prosessia jatkaa.
Kannattaako mun esimerkiksi perustaa yhdistystä meille jotka ovat saman kokeneet mutta ikinä emme aikaisemmin siitä ole välttämättä kenellekkään puhuneet.
Se joka vanhoja kaivaa, sitä tikulla silmään.
Eikö se vanha sananlaskukin sano niin?
Pitäiskö mun vaan jatkaa ja antaa olla.
Haudata se mennyt mikä meni jo ja mille en voi mitään?
Pienen hetken jo suunnittelin näin tekeväni.
Mitä mä tästä saan?
Mielipahaa, surua ja murhetta kun mietin itseäni pienenä ihmistaimena vailla rakkautta ja aikuisen suojaa.
Kuka järkevä ihminen auheuttaa itselleen mielipahaa kaivamalla menneisyyden haamuja?
Minä.
Kuinka moni jättää kokemuksistaan kertomatta ajatellen samaa?
Kuinka moni ei tee rikosilmoitusta kokemuksistaan koska ajattelee, että tuomio on niin pieni, tai häntä ei uskota tai ihan vaan pelosta tai niin monesta muusta syystä?
Kuinka moni ajattelee että selviytyjä ei saa valittaa tai kokea tuskaa tai kertoa kokemuksistaan?
Kuinka moni oikeasti on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä?
Muutama ilta taaksepäin istuin mieheni kanssa tv:tä katsoen ja keskustelumme kääntyi ulkomailla tapahtuvaan lasten törkeään hyväksikäyttöön ja siitä tähän auvoiseen kotimaahamme.
Mä järkytyin syvästi sitä, että mieheni todellakin kuvittelee että "tälläiset" tapaukset ovat vain yksittäisiä harvoin sattuvia ikäviä juttuja ja että aina joukkoon mahtuu vain se yksi sekopää joka näitä tekee.
Eihän meillä ole samanlaista kuin tuolla jossakin muussa maassa missä sitä pidetään ihan "normaalina".
Olo oli kuin jääkylmää vettä niskaan saaneella.
Kuinka moni oikeasti ajattelee edelleen noin?
Kuinka monta ihmiskohtaloa samoine kokemuksineen tuolla on, odottamassa että se tulee kuulluksi ja ymmärretyksi?
Miksi ihmeessä tämä aihe on edelleen tabu, miksi ihmeessä selviytyjien täytyy tuntea edelleen häpeää?
Häpeää siitä mitä koki.
Häpeää siitä,että selvisi kaikesta.
Häpeää siitä, että haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.
Ei onnistu.
Mä en suostu tähän enään.
Mä en häpeä, enkä pelkää enkä todellakaan häpeä olla selviytyjä.
Mä olen kiitollinen siitä, että selvisin.
Olen kiitollinen siitä mitä mulla on juuri nyt.
Mutta häpeää mä en suostu enää tuntemaan enkä kyllä suostu lakaisemaan tätä maton alle piiloonkaan enää.
Mä häpeän sitä, ettei mulla ollut rohkeutta tehdä rikosilmoitusta silloin, kun se oli vielä mahdollista.
Mutta hiljaa mä en suostu enää olemaan.
Koska mä tiedän, että on niin paljon muitakin jotka ovat kokeneet saman ja häpeävät salaa muilta ja ovat hiljaa, koska kuvittelevat että selviytyjät eivät kokemuksistaan saa kertoa, koska selvisivät niistä.
Ei enää hiljaisuutta eikä hiljaista häpeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti