Hassua miten joka kerta sieltä tuntuu löytyvän ihan uusia juttuja joita en aiemmin ole edes huomannut.
Perheneuvolasta mua koskevat paperit olisi vihdoin ja viimein tarkoitus hakea ensi kuussa.
Mielenkiinnolla odotan mitä vuonna 1993 mulle tehdyissä psykologisissa tutkimuksissa on selvinnyt.
Kun luen itseäni koskevia papereita löydän sieltä sen peloissaan olevan epävarman pienen tytön ja mun sydäntä särkee.
Kun multa on kysytty haluanko mä siirtyä pienryhmään opiskelemaan 7 luokan jälkeen en ole pystynyt edes siihen vastaamaan vaan jokaisella tapaamiskerralla olen ollut eri mieltä asiasta.
Kuinka helppo mua onkaan ollut manipuloida ja ohjata, pieni lapsi joka on vain halunnut tulla rakastetuksi.
Missä ihmeessä on mua koskevat sosiaalitoimen paperit vuoden 1987 jälkeen?
Koulun papereista käy ilmi että 5.3.1987 on oltu sosiaalitoimeen yhteydessä vaikeiden kotiolojen ja tytön huolestuttavan käyttäytymisen vuoksi.
14.8. 1987 Sosiaalitoimen papereissa lukee että lasten hoitoa tullaan edelleen seuraamaan.
No mitään papereitahan ei tuosta ainakaan mulle ole lähetetty.
Kovasti odotan saavani perheneuvolan paperit käsiini, koska niitä pitäisi olla paljon.
Viime keväänä keskustelin perheneuvolan nykyisen johtajan kanssa ja hän totesi, että mun papereista löytyy maininta jossa kiireellistä huostaanottoa suositellaan.
Missähän kohtaa se vaihtui sosiaalitoimen työntekijän kysymykseksi mulle "haluatko vähäksi aikaa lastenkotiin?".
No enpä halunnut, halusin vain että kaikki paska loppuisi ja olisi niin kuin ennenkin.
Koska minä pieni lapsi raukka pelkäsin, pelkäsin niin paljon , että ennemmin kärsin itse kuin kuvittelinkaan mitään muutosta mihinkään.
Toisaalta tätä pelkoa lisäsi vielä se, että isäpuoleni välillä uhkasi tappaa minun takia itsensä ja välillä uhkasi tehdä muulle perheelleni pahaa.
Mitäpä luulette minun pienestä pitäen turvattomuudessa ja pelossa eläneen tuossa tilanteessa tekevän?
Ennemmin vanha ja tuttu helvetti kuin uusi ja tuntematon turvattomuus.
Ja pienelle epävarmalle ja rakkautta vaille olevalle lapselle se olemassa oleva elämä oli entiseen vielä kamalampaan verrattuna taivas eikä elämä lastenkodissa tuntunut sen menettämisen arvoiselta.
Meillä kuitenkin oli omakotitalo pihoineen ja eläimineen.
Pelko siitä, että äiti alkaisi taas juomaan oli niin iso piru olkapäällä että ennemmin uhrasin itseni, kuin halusin paluun entiseen.
Miten mä selvisin?
Varmasti siksi kun ei ollut muutakaan voinut ja muistan kuinka joskus mietin , että ehkä mä olinkin jotenkin ansainnut sen kaiken paskan.
Ehkä mussa sittekin oli joku vika tai syy miksi mulle kävi niin.
Ehkä mä olin niin kamala ettei mua voinut kukaan rakastaa, tai ruma tai tyhmä....
Tai ehkäpä mut olikin vaan niin henkisesti alistettu ja henkisesti painostettu kuvittelemaan.
Ehkäpä mä olin vain aikuisen turvaa ja rakkautta vaille.
Ehkäpä jos mua ois rakastettu niin kuin lasta kuuluu rakastaa mä olisin kyennyt sanomaan ei.
Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti