Luurankoja kaapissa

 Elämä on siitä hassua että, yleensä kaikki liitty toisiinsa aina jollankin tavalla tai ainakin jotakin kautta.
Mun suuri unelma on matkustaa Australiaan ja tavata siellä Vashti ja muutamia muita ihania ihmisiä sekä toki tehdä sen ajan mitä maassa vietän jos vaikka mitä upeita asioita.

Mulla on myös toinen hyvin suuri henkilökohtainen unelma,ollut jo vuosikausia.
Se unelma oli aluksi se että, kirjoittaisin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistani kirjan, unelma on kirjasta edelleen mutta viimeisen vuoden aikana, samaan aikaan kun unelma Australiaan lähdöstä on kytenyt vahvana on kytenyt myös vahvana se että, haluaisin niin kovasti vaikuttaa omilla kokemuksillani kanssaihmisiin ja saman kokeneisiin .

Haluisin olla esimerkkinä heille jotka vielä elävät pelossa ja häpeässä ja saada muut ymmärtämään että, maassamme ja maailmassamme on tuhansia ja miljoonia jotka pelkäävät eikä heillä ole ketään kelle kertoa tai häpeä on niin suuri ja voimakas että, sitä ei sen takia voi tehdä.
Että vain häviävän pieni osa tulee ilmi ja että, tälläkin hetkellä sitä tapahtuu jossakin kodissa ilman että kukaan koskaa saa tietää.
Esimerkkinä  että kaikesta selviää ja me jotka uhreja olemme , meillä ei ole mitään hävettävää eikä todellakaan mitään pelättävää.

Mä olen välissä sivuuttanut kirjoituksissani lapsuudestani ja nuoruudestani, vaikka asiaa en häpeä enää tietynlainen pelko nuoruudessani sattuneiden asioiden vuoksi on kuitenkin ollut takaraivossa ikävänä muistutuksena enkä ole sen paremmin asiaa availlut.

Vaikka läheisemmät ihmiset asiasta tietävät, enkä ole sitä koskaan muutenkaan  salaillut vaan rohkeasti kertonut jos aiheesta on ollut puhetta niin yleisesti asiasta jutteleminen tai sen julkistamiseen on mulle tosi iso juttu.
Ja vaatii multakin suurta rohkeutta.

Ollessani 7 luokalla kerroin asiasta terveydenhoitajalle ja vaikka se ei saanut tapahtumia kuin hetkeksi loppumaan  se sai minulle, uhrille ja nuorelle joka oli täysin syytön asiaan mielettömän suuren häpeäleiman otsaan.
Musta tuli ö-luokan kansalainen jota joko inhottiin, säälittiin tai pidettiin kummajaisena.
Ja pienehköllä paikkakunnalla asia levisi kuin kulovalkea ja sai niin käsittämättömiä juoruja  mukaansa että, heti kun mulla oli ikää tarpeeksi muutin pois enkä palannut.
Enkä usko että, koskaan palaankaan.

Tuota häpeää mä olen kantanut vuosikausia harteillani, uskoen jopa itse siihen että, mä en ole minkään arvoinen tai että, ansaitsin kaiken sen paskan jota osakseni sain.

Mun minäkuvan parantamiseen on mennyt vuosikausia, ja se jatkuu edelleen, askel kerrallaan , pikku hiljaa.
Eheydynkö mä koskaan kokonaan, tuskin.
Mutta joka päivä musta tulee henkisesti vahvempi ja voimakkaampi.

Muutamia päiviä sitten kirjoitin aiheesta omassa face ryhmässäni, oli aivan uskomatonta että sain useamman viestin samasta aiheesta, ihmisiltä jotka eivät koskaan olleet kenellekkään asiasta kertoneet tai kertoen että, omassa perheeessä oli saman asian kokeneita.

Se että, mä rohkaisin itseni ja asiasta kerroin auttoi muita kertomaan siitä mulle <3
Kiitos siitä <3

Samalla mä päätin että, oli mikä oli mä vien tän asian eteenpäin.
Mä annan tälle asialle kasvot ja näytän että, häpeän ja pelon aika on oikeesti ohi.

En tiedä kuinka, tai miten koska aihe on maassamme tabu joka tiedostetaan mutta siitä ei kuitenkaan puhuta.
Ei ainakaan uhrin näkökulmasta.

Mutta lupaan tehdä kaikkeni jotta asiasta puhuttaisi ja ne lapset, nuoret ja  aikuiset jotka samaa kokevat uskaltaisivat siitä kertoa ilman pelkoa tai häpeää.
Jotta yksikään tapaus ei jäisi enää tulematta ilmi ja selvittämättä.

Se mistä mä puhun omina kokemuksina on lapsen ja nuoren seksuaalinen hyväksikäyttö, mä koin sitä 5-6 vuotiaasta aina 16 vuotiaaksi asti.
 
 

https://www.facebook.com/KohtiunelmienAustraliaa Saa tykätä <3

http://www.suomendelfins.fi/ Aiheeseen liittyvä yhdistys <3