Pelkoja

Jokainen ihminen pelkää jotakin, toiset enemmän ja toiset vähemmän, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.

Normaali tunne jolla on aina jokin tarkoitus.

Kun mä mietin mun elämää nyt ja sillon lapsena ja jossain siinä välissäkin niin mun elämää on säädellyt hyvin paljon pelko.
Siitä on tullut jopa osa mua.

Toki sen pelon takana on moni muitakin tunteita, huono itsetuntoa, häpeää, itseinhoa....
oi, kaikkia niin "ihania" tunteita jotka kohottavat oikein mukavasti mielialaa ja uskoa itseensä.

Mä en muista tarkkaa päivää tai edes tapahtumaa koska mun hyväksikäyttö "virallisesti" alkoi, ihmismieli on siitä kummallinen että, tietyt  ikävät ja mieltä satuttavat asiat ns. unohtuvat.
Ja jotkut syöpyvät ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoille.

Mä opin tuntemaan pelon jo hyvin pienenä, todennäköisesti jo ennen kuin vanhempani erosivat.
Tuosta ajasta en muista mitään, isäni tehtyä itsemurhan muistan vain hautajaisissa syöneeni lunta hanskoistani ja kysyneeni veljeltäni miksi tämä itki.

Muistan ajan tämän jälkeen, muistan äidin alkoholismin, vaihtuvat miehet, ryyppyputket, rakkautta jota osoitettiin pahoinpitelemällä äitiäni, seksiä....
Muistan sen pelon tuleeko äiti koskaan kotiin ja sen että, saako hän tänään turpaansa vai ei.

Voi niin monia pelon tunteita jo hyvin pienenä, ja niin siitä pelosta tuli osa mua.

Mä muistan kun nuorena yksin ollessa kotona jouduin talvipakkasella juoksemaan metsään piiloon koska pelkäsin että, joutuisin taas kerran tekemään "palveluksia" , kuinka mä palelin siellä ja ajattelin että, ennemmin kuolen kun menen sisälle.

Mä olen oppinut pelkäämään ja mä olen oppinut pakenemaan.

Aikuisena vuosikausia mulla oli suuri tarve miellyttää kaikkia, halusin niin kovasti että, mut hyväksyttäsi ja koitin olla se kiltti tyttö joka on mukava  kaikille.
Omaa pientä yksityistallia pitäessäni koitin miellyttää jokaista 10 hevosenomistajaa, ja paloin  loppuun.
Totaalisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Ja koska en osannut kohdata asiaa pakenin.
Toki jossakin vaiheessa jouduin asian kohtaamaan mutta ensireaktio oli pako.

Tuo aika ei ole mun elämäni kirjassa mikään kaunis kohta mutta mä opin siitä hyvin paljon, opin kantapään kautta että, kaikkia ihmisiä ei voi miellyttää eikä niin olekkaan tarkoitus.
Vielä tänäkin päivänä mä teen tuon asian kanssa kovasti töitä, ja välillä mä edelleen kompastelen sen miellyttämisen haluni takia.
Mutta mä yritän, mä todella yritän.

Viimepäivinä mä olen taas kerran saanut kohdata toisenlaisenkin pelon, mä pelkään ihan kamalasti sitä että, mut torjutaan ja samalla pelkään että, mua ei torjutakkaan.

Mielenkiintoinen tunne :)

Samalla kun mä haluan ihan hirveän paljon ja kovasti että, tää asia menis eteenpäin ja että, mahdollisimman moni saman kokenut saisi apua ja uskaltaisi kokemuksistaan kertoa ja että, mä saisin heräteltyä mahdollisimman monta ihmistä , julkkista, vaikuttajaa ja koko kansaa niin samalla mä pyörin noissa hyvin ristiriitaisissa peloissani.

Toisaalta asia on ihan liian tärkeä jotta voisin omien ristiriitaisten tunteitteni antaa siihen liiaksi vaikuttaa ja kuten sanoin pelko on osa mua, ja samalla kun mä teen tätä, ajan asiaa eteenpäin, annan omat kasvoni lasten ja nuorten hyväksikäytölle, samalla mä pikku hiljaa irtaudun niistä peloista joita mä olen koko ikäni mukanani kantanut.

Ja ehkä, ehkä jonakin päivänä mun pelot ei enää vaikuta mun elämässäni joka päivä ja ehkä mä sittenkin joku kaunis päivä eheydyn.

Mä todellakin toivon sitä.