Minä ja muut

 Kun mä eilen kirjoitin Epätoivoa ja kyyneleitä päivitystäni mä huomasin jälleen kerran miettiväni mitä muut ajattelevat minusta.

Kyse ei ole siitä, että häpeäisin menneisyyttäni vaan siitä, että mä häpeän itseäni.
Sitä kuka mä olen.
Se häpeän tunne on niin syvälle muhun juurrutettu, että mä joudun tekemään vielä pitkän tovin töitä jotta oppisin sen kanssa elämään.

Mä pystyn puhumaan  kenen kanssa tahansa asioista joita mulle on tapahtunut, mä pystyn ulkoistamaan itseni niistä tapahtumista ja tilanteista MUTTA  niille häpeän ja itseinhon tunteille mä en ole vielä pystynyt tekemään mitään.
Mä ymmärrän realistisesti että mun lapsuudessa tapahtuneet asiat eivät ole mun vika ja, että ne ovat menneisyyttä joita mä en enää pysty muuttamaan millään tavoin.

Mun pitäisi olla vihainen niille aikuisille jotka mun elämässäni silloin olivat mutta vaikka mä kuinka yritän niin mä en pysty siihen.
Inhoa mä kyllä tunnen mutta ymmärrän myös että jokainen heistä on omalla tavallaan ollleet sairaita, kipeitä ja satutettuja.
Tosin sekään ei anna heille oikeutta eikä anteeksiantoa siihen mitä minä jouduin kokemaan.

Tai entäs mun entiset koulutoverit, he olivat lapsia, joille jo kotona opetettiin että mun perhe on outo ja kummallinen ja me ollaan vähän kuin ö-luokan kansalaisia ja siihen kun lisätään asioita joita lapsen pää ei pysty käsittelemään ymmärrän täysin heidän reaktionsa minua kohtaan.
Tähän väliin täytyy todeta, että ei en minäkään mikää mikään syytön ole pahan suuni ja ilkeiden sanojeni takana mutta ne olivat suojamuurina sen satutetun ja heikon lapsen ympärillä.
En silti kanna heille kaunaa tai vihaa, näin tapahtui ja he toimivat siinä tilanteessa heidän omien voimavarojensa turvin.

Mä olen myös kokenut elämässäni raskaana oppituntina sen mitä käy jos yrittää miellyttää kaikkia ympärillä olevia, se on kirjaimellisesti sitä että kun kumarrat toiseen suuntaan niin myös samalla pyllistät toiseen.
Tuo oppitunti oli mulle niin raskas ,että ajoin itseni aivan loppuun sekä fyysisesti että henkisesti.
Ja kesti hyvin pitkä aika ennen kuin sain itseni koottua takaisin kasaan.

Mut on siis sen tuhannen kerran lytistetty, rutattu ja potkittu kasana nurkkaan mutta aina mä olen jostain löytänyt sen voiman jolla mä olen sieltä noussut.

Mä luulen, että kyse ei ole edes huonosta itsetunnosta vaan siitä opitusta käyttäytymismallista jonka muhun on jo lapsuudesta saakka istutettu, sekä perheen että ympäröivän ympäristön kautta.

Ihmisillä mun ympärillä on hassu kuva musta tai siis tottahan ne myös  on, että mä olen lähes aina iloinen, ulospäinsuuntautunut , avulias,hauska, sekopää  jne jne.

Jotain hassuimpia mielikuvia minusta joita mun eteen on tullut on se, kun mulle on sanottu, että hyvähän mun on olla kun oon niin täydellinen.


MINÄ?
Joka olen sisältä tuhannen miljoonan sirpaleista rakennettu sen tuhannen kerran?
Joka vieläkin näkee itsensä sinä satutettuna lapsena ja joka vain edelleen toivoo että hänet hyväksyttään juuri sellaisena kuin on?
Joka ottaa kaikki maailman murheet olkapäilleen, vain siksi ettei muiden niitä tarvitsisi kantaa koska uskoo että, on ne itselleen ansainnut.

Mä myös tiedostan ,että minä itse olen itseni pahin vihollinen.
Kun muut etsii syitä ympäriltään mä kaivan ne aina itsestäni.

Niin kuin eräs rakas ihana ihminen sanoi, meissä jokaisessa on pimeä puolemme.
On meistä itsestämme kiinni hyväksymmekö sen ja osaammeko sen kanssa hyväksyen myös elää.

Mä pystyin vasta vähän aikaa sitten myöntämään itselleni oman pimeän puoleni.
Toki mä olen tiedostanut ja tiennyt sen olemassa olosta koko ajan mutta sen myöntäminen ääneen, tai tässä tapauksessa kirjoittaen eräälle ystävälleni oli mulle iso juttu.

Ja mä haluan jakaa myös sen teidän kanssa. 
Miksi? 
Koska mä en enää suostu häpeämää itseäni ja koska mä en enää suostu satuttamaan itseäni ja sitä pientä lasta mun sisälläni.


... mä olen itse itseni pahin satuttaja, henkisesti mä tapan ja raiskaan ja pahoinpitelen itseäni jatkuvasti. 
Ja mä nautin siitä kun se pieni lapsi mun sisällä ulvoo tuskasta koska vain siten mä tunnen eläväni ja pystyväni kostamaan kaiken sen mitä mä olen kokenut ja mitä vääryttä mä olen elämässäni tehny.

 Mä otan kaiken paskan niskaani ja kidutan sillä itseäni, ja auta armias jos mä teen tietoisen ja tiedostamattoman virheen niin mä kyllä teen tasan tarkkaan kaikkeni,että mä muistan ne joka ikisen ja jokaista pikkutarkaan yksityiskohtaa myöten.
Ja mä annan sen pienen lapsen sisälläni myös tuntea ne.

On helppoa sanoa että armahda itsesi, anna itselles anteeks.
Kyllä mä olen niin tehnytkin, tulee vaan hetkiä, päiviä, tilanteita jollon joku asia nostaa ne taas pintaan ja mä olen taas samassa kierteessä.
Joku vois sanoa että se on opittua käytösmallia, se on mun keino selviytyä.

 Mä taidan vaan olla jo niin väsynyt siihen ja se pien lapsi mun sisällä jo niin turtana kivusta ja kaikesta pahasta jota mä ja muut ollaan sille aiheutettu että sama käyttätysmismalli ei vaan enää toimi, ei ainakaan samalla tavalla kuin ennen. 
Hätähuuto?
Kun olisi tunne, että mä hukun, uppoan enkä mä pysty tekemään mitään vaikka kuinka räpiköisin ja koko ajan mä vedän enemmän ja enemmän vettä keuhkoihin.
Koska mä hukun, annanko mä pelastaa itseni ja ennen kaikkea pelastanko mä itse itseni?...

Mun unelma kohti Australiaa on samalla mun matka kohti kokonaisvaltaista eheytymistä.
Tie ei ole ollut helppo, harvoinpa se muutenkaan on sitä.
Mä luulen, että kun mä olen vihdoin Australian maaperällä mä olen jos en jo täysin eheytynyt niin ainakin hyvin pitkällä jo siinä.

Mä en kaipaa sääliä, mä olen tavannut elämässäni ihmisiä jotka ovat säälineet mua, ja samalla he ovat jälleen kerran tiedostamattaan latistaneet mua ja sitä kuka ja mikä MINÄ olen.

Sääli ei ole rakkautta eikä aitoa välittämistä.
Sääli antaa luvan voivotella ja murehtia, kauhistella, jäädä tapahtuneeseen, ja se ei kanna ketään mihinkään.
Sääli satuttaa siinä missä rumat sanat tai välinpitämättömyys.
Sääliessäsi toista ihmistä sä asetut hänen yläpuolelleen tahtomattasi.


Mä haluan vain ja ainostaan sitä , että mut nähdään ja hyväksytään vihdoin  sellaisena kuin mä oikesti olen.
Virheineni, arpineni ja kaikkine hyvine ja huonoine puolineenkin.

Ja ennen kaikkea mä haluan että, mä itse opin rakastamaan ja hyväksymään itseni juuri tälläisenä kuin olen <3
Ilman, että mun tarvitsee enää koskaa miettiä mitä muut minusta ajattelevat.