Kasvukipuja...

Tullakseen joksikin, isommaksi, aikuisemmaksi, viisaammaksi, täytyy aina kasvaa jollakin tavalla.
Aina se kasvaminen ei ole helppoa.
Saa oppia uusia asioita mutta joutuu samalla myös luopumaan vanhoista ja kokemaan välillä myös kipua.

Mä uskon että, ihmisen elämä on yhtä kasvamista, oppimista ja opettamista itseltä ja toisilta.
Jatkuvaa vuorovaikutusta elämän ja toisten ihmisten  kanssa.

Mä olen kasvanut henkisesti viimeisen kahden vuoden aikana enemmän kuin koskaan uskoin pystyväni edes kasvamaan.
Ei siinä, samanlainen hullunkurinen sekopää mä olen edelleen, vaikka henkisesti olenkin jättänyt paljon vanhaa taakseni ja ottanut uutta vastaan :)

Joskus kipua tuottaa se että, uusien asioiden omaksuminen ei ole niin helppoa kuin haluaisi.
Ja luottaminen ja uskominen omiin kykyihin ja itseensä on ainakin mulla välillä kiven alla.

On vaikea kuvitella tai edes tehdä  jotain muuta kuin mitä sun päähän on vuosien saatossa koordinoitu.
Ne koordinaatit täytyy ensin purkaa , ohjelmoida uudestaan ja vasta sitten voi ottaa uuden suunnan, päämäärän tai tavoitteen.

Kipua tuottaa se että, kun sä purat sun vanhat koordinaatit, käyttäytymismallit tai mitkä hyvänsä jotka sua on tähän mennessä ohjanneet sun täytyy päästää niistä irti ja vain yksinkertaisesti  luottaa siihen että uusi on parempi kuin vanha.

Toisille se on helpompaa kuin toisille, tässäkin asiassa me ollaan kaikki yksilöitä ja hyvä niin.

Toinen pystyy jättämään koko vanha  elämän tuosta noin vain ja siirtymään kohti uutta.
Toiselle taas pienikin muutos elämässä vaatii suuria ponnisteluja ja surutyötä sen  vanhan jättämiselle.

Mä taidan olla jossain noiden kahden keskivälillä :)

Toisaalta mä olen täysin valmis siirtymään eteenpäin, toteuttamaan unelmia ja suunnitelmia ja toisaalta se pieni lapsi mun sisällä jännittää ja sitä pelottaa jättää tuttu ja turvallinen.

Miten selität sille pienelle lapselle että, mitään pelättävää ei ole?
Etenkin kun et itsekkään tiedä kuinka ne asiat oikein menee, sulla on vain se luotto että, asiat kuitenkin järjestyy.
Niin kuin on aina tehnyt.

Tähän väliin on pakko kertoa kuinka mä pääsin eroon kammottavasta hammaslääkäripelostani.
Odotin esikoistani ja neuvolasta sain ohjeen mennä hammaslääkärille, tuohon kammottavaan ja pelottavaan paikkaan jota olin aina parhaani mukaan kartellut.
Ei auttanut, mentävä oli koska lapsen terveys oli etusijalla.

Istuin hampaat ja jalat tutisten hirveässä aulassa ,karmeiden hajujen ympäröimänä ja luulin oikeasti kuolevani.

Ihmisiä meni ja tuli ja samalla mä tajusin että, en mä mihinkään kuole.
Jos muutkin selviää hammaslääkäristä hengissä niin kyllä minäkin.
Hyvin yksinkertaista.

En edelleenkään rakasta hammaslääkärillä käyntiä mutta jokaisesta käynnistä mä olen selvinnyt hengissä, enkä mä enää pelkää koska mitään pelättävää ei ole.

Toki jos lähtisin netistä etsimään varmasti löytyisi niitä onnettomia jotka ovat kuolleet hammaslääkärin tuoliin mutta mä pidän kiinni siitä että, mä selviän jokaisesta käynnistä voittajana eli hengissä :)

Elämästä itsestään ei selviä hengissä, ikävä kyllä joskus meidän jokaisen aika täällä päättyy, ainakin tässä elämässä.

Mä koitan kertoa sille pienelle lapselle mun sisällä että, elämä täytyy elää.
Jokainen hengenveto on uusi mahdollisuus ja uusi mahtava tilaisuus.

Mitä sitten jos välillä tulee potku palleaan, seuraavalla kerralla osataan sitten väistää ainakin siitä suunnalta tullutta potkua.

Mä haluan , mä voin ja mä pystyn!

Vaikka se vaatisikin välillä kipua...