Sunnuntaisin summaat menneen viikon tapahtumat , odotat uuden viikon alkua ja pahimmassa tapauksessa sunnuntai on se koko viikon saamattomin päivä.
Mikään ei innosta, mitään ei jaksa tehdä ja henkisesti elät jo maanantaita.
Voi sunnuntai,sunnuntai...
Harmaa ilma ja tihkusade ulkona ei huokuttele edes työntämään päätä ulos ja nauttimaan raikkaasta kevät ilmasta.
Ajatukset pyörii samaa kulunutta rataa eikä niistäkään tunnu tulevan valmista tai edes mitään käyttökelpoista saati lähellekkään järkevää.
Rattaat ruosteessa ja keväthuollon tarpeessa aivan selkeästi.
Tasaisen harmaata niin tasaisen harmaata että oikein oksettaa tää tasaisuus.
Päivän hetkellisen ärtymyksen tunteen koin kun rakas siskoni laittoi mulle viestiä, että isäni hautamaksu täytyisi maksaa.
Jokavuotinen ristiriidan tunne, miksi mun täytyy osallistua?
Kröhöm, ei täydy mutta osallistun silti.
Yleensä.
Joka vuosi samat tunteet kuitenkin nousevat esille, miksi mä maksan ihmisen hautamaksua josta en muista mitään?
Miksi mulla ei ole mitään muistikuvia?
Millaista mun elämä olisi jos isäni eläisi, eikä olisi tehnyt raukkamaisesti itsemurhaa?
Miksi isäni teki itsemurhan?
Päälle vielä sen 10 muuta kysymystä jotka lopulta aina jäävät vaille vastausta.
Mä en edes muista, koska olen viimeeksi isäni haudalla käynyt.
Siskoni kuoltua isäni hautajaisten surukortit ja seppeileiden nauhat(?) siirtyivät mulle.
Vaikka olen lukenut ne monta kertaa en vain saa kiinni yhtään mistään sen ajan tunteista häntä kohtaan, en mitään muuta kuin ne kaksi muistoa joita mulla on.
Toinen on musta lukemassa kirjoja, lasten eläinkirjoja, suuri silmäisiä majavia ne mä muistan ja sen , että pidin noista kirjoista kovin.
En tiedä minne ne ovat vuosien saatossa hävinneet mutta muistan, että luin niitä isäni luona ollessa.
Toinen muisto on isäni hautajaisista, muistan kun söin lunta lapasistani ja katsoin kun veljeni vieressäni itki.
Muistan kysyneeni häneltä miksi hän itkee ja hän suuttuneena vastasi, että iskä on kuollut.
Ei tuoksua, ei kasvojen kuvaa, ei mitään.
Isäni kohdalla mulla on pelkkää tyhjää.
Lapsena en osannut kaivata jotakin sellaista mitä ei ollutkaan mutta teini-ikäisenä muistan ensimmäisiä kertoja olleeni vihainen isälleni siitä, että hän hylkäsi minut ilmaan minkäänlaisia muistoja.
Olinko niin huono ja kamala, että mua ei voinut rakastaa ja mut saattoi hylätä noin vain?
Sen mitä isästäni tiedän sisarusteni kertomana niin hän ei ollut se paras mahdollinen aviomies saati perheenpää muutenkaan mutta monta kertaa mietin, että olisiko elämäni ollut kuitenkin parempaa isäni eläessä kuin mitä se oli nyt lapsena ja nuorena.
Peruutus.
Ei mun elämä 24/7 kamalaa ollut, tai no varhaislapsuus kyllä mutta koulun aloituksen jälkeen joukkoon mahtuu paljon hyviäkin muistoja.
Hevoset,oi ilman noita mahtavia eläimiä mä en varmasti olisi tässä nyt.
Ilman uskomatonta rakkautta hevosia kohtaan,ja varmasti myös muutaman tallinomistajan mielestä rasittavaakin, mulla ei olisi ollut pakopaikkaa ja hetken rauhaa kaikesta.
Toinen mikä mut omalla tavallaan pelasti oli uskomaton lapsellisuus ja hidas kehitys.
Mä tiesin monista asioista enemmän kuin alakoululaisen kuuluisi tietää mutta kuitenkin olin järjettömän lapsellinen monessa asiassa.
Kaikesta elämän karmeudesta huolimatta mä katselin maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi hyvin hyvin pitkälle murrosikään asti.
Toisaalta se oli myös mun suojautumiskeino kaikelta.
Lapsellisena ei tarvinnut kohdata sitä kaikkea paskaa mitä elämä todellisuudessa tarjosi.
Kuitenkin ensimmäiset varsinaiset ja syvällisemmät vihantuneet isääni kohtaan koin vasta esikoiseni synnyttyä, raskaus aika meni omien lapsuuden traumojen pelkojen käsittelyssä mutta esikoisen synnyttyä koin uskomattomia epäonnistumisen sekä hylätyksi tulemisen tunteita isääni ajatellessa.
En vaan voinut käsittää miten ihminen voi julmasti hylätä lapsensa ja tappaa itsensä.
Tänään ajatellessani isääni tunnen syvää tyhjyyttä ja toisinaan myös sitä ärtymystä.
Mennyttä en voi muuttaa ja kysymyksiini en varmasti saa täydentävää vastausta koskaan.
Sen tiedän , että hänen täytyi olla todella todella epätoivoinen ratkaisuunsa päätyessään.
Nyt aikuisena jo tiedän, että syy ei ollut minussa tai sisaruksissani, voisin jopa kuvitella, että hän koki tai kuvitteli tekevänsä palveluksen myös meille.
Sitäkään en vain saa varmasti koskaan tietää.
Ehkä mä joku päivä menen käymään taas isäni haudalla ja uskon , että pystyn jopa antamaan hänelle anteeksi sen , että hän ei ollut vierelläni kun häntä olisin eniten tarvinnut.
Ja kuten aina, maksan osani hänen hautamaksustaan, koska olenhan kuitenkin hänen tyttärensä.
Kuitenkin jossakin syvällä sisimmässäni mä edelleen kaipaan isääni ja jotakin pientä muistikuvaa hänestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti